Tiede ja tieteenkritiikki

Johdanto

Esseeni aiheita ovat tieteenfilosofiset tieteellisen tiedon kasvun sekä erityisesti

tieteellisen tiedon objektiivisuuden ongelma. Esseeni voi jakaa kahteen osaan.
Esseen ensimmäinen osa käsittelee tieteellistä metodia yleisesti sekä
tieteeseen liittyvää demarkaation eli rajanvedon ongelmaa. Demarkaation
ongelma koskettaa kysymystä tieteen ja ei-tieteen sekä tieteen ja nk.
pseudotieteen välillä. Demarkaation ongelmaa sekä tieteellistä metodia on
hyvä käsitellä, jotta tietäisimme mistä itse asiassa puhumme kun puhumme
tieteestä ja tieteenkritiikistä.

Esseeni toinen osa puolestaan käsittelee luonnollisesti ”Tieteenkritiikkiä”.

Tieteenkritiikillä voidaan tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensiksikin se voidaan
ymmärtää tieteellisen tiedon objektiivisuuden oletukseen kohdistuvaa kritiikkiä.
Tällöin ajatellaan, että tieteellinen tieto ei joko ole objektiivista tai ainakaan se
ei ole niin objektiivista kuin tieteellisessä realismissa ajatellaan. Tähän liittyvät
tietysti paitsi metodologiset instrumentalistit ja anarkistit (esim. Feyerabend)
sekä tietyt postmodernisteiksi mielletyt filosofit. Feministiset tiedekriitikot
korostavat sekä tieteen eettisiä seuraamuksia että tieteellisen realismin
ongelmallisuutta tieteen oletetun ”neutraalisuuden” näkökulmasta.
Kolmanneksi tieteenkritiikillä voidaan tarkoittaa tieteelliseen maailmankuvaan
kohdistuvaa kritiikkiä, esimerkiksi tietynlaisia naturalismikritiikin muotoja.
Tieteenkritiikissä onkin olennaista sen tieteelliseen maailmankuvaan
kohdistuva kritiikki. Tieteenkritiikki voidaan mieltää tieteen itsekritiikiksi.
Taustalla on kantilainen ajatus järjestä kritisoimassa itseään. Omalla kohdallani
tieteenkritiikissä on kyse valistuksen itsekritiikistä, ei irrationaalisesta raivosta
järkeä vastaan. Lopuksi huomautan vielä että tekstissäni ei ole kyseessä
pelkästään luonnontieteellisen tutkimuksen kritiikistä vaan mielenkiintoni on
yhtälailla ihmistieteissä. Varsinkin Michel Foucault’n tutkimukset ovat
keskittyneet tälle alueelle. Keskityn tilan puutteen vuoksi tieteenkritiikkiäni
käsittelevässä osassa ainoastaan tieteen objektiivisuutta koskevaan kritiikkiin.

Mitä tiede oikeastaan on? - demarkaation ongelma

Tieteenfilosofian keskeinen ongelma on aina loogisista positivisteista lähtien
ollut ns. demarkaation eli rajanvedon ongelma. Millaiset väitteet tulisi hyväksyä
tieteellisen kielen ja ajattelun piiriin ja millä perusteilla? Periaatteessa
kysymyksen käsittelyyn on kaksi päälinjaa. Toisaalta voimme ottaa
lähtökohdaksi lauseiden verifioitavuuden. Tämän nk. verifioitavuusteesin
mukaan ”ei-analyyttinen väittämä on mielekäs, jos se voidaan periaatteessa
osoittaa vääräksi havaintojen avulla.” (Niiniluoto 1997, 222) 1900-luvun alussa
vaikuttaneet loogiset empiristit kannattivat voimakasta verifioitavuusteesiä:
lauseet ovat mielekkäitä, siis tieteellisiä, jos ne on käännettävissä
havaintolauseiksi ja siten empiirisesti testattavissa. Karl Popperin muotoileman
falsifioitavuusperiaatteen mukaan puolestaan ”ei-analyyttinen väittämä on
mielekäs, jos se voidaan periaatteessa osoittaa vääräksi havaintojen avulla.”
(Ibid.)

Loogisten empiristien keskeinen ongelma verifioitavuusteesin kanssa oli paitsi

klassinen induktion ongelma (voimme äärellisestä määrästä havaintoja päätellä
jotain paikkaansa pitävää – tämän ongelman oli huomannut jo David Hume),
niin myös heidän käännettävyysteesinsä. Sen keskeinen idea on siinä, että
kaikki termit, myös teoreettiset termit, on voitava kääntää havaintotermeiksi.
”Käännettävyysteesin mukaan teoria on tieteellinen (siis ei metafysiikkaa), jos
sen teoreettinen (ei-havaittava) sisältö on ainakin periaatteessa käännettävissä
empiiriselle kielelle, jos teoreettiset termit voidaan poistaa ja korvata
havaintotermeillä. Näin taataan, että teoriassa ei puhuta periaatteessa
empiirisen kokemuksen ulkopuolelle kuuluvista asioista kuten jumalasta,
riihitontuista, elonhengistä tms.” (Määttänen 2003, 181)

Havaintokäsitteiden keskeinen tehtävä on siis tulkita teoreettiset käsitteet

empiirisesti. Tämä tulkinta tapahtuu ns. korrespondenssisääntöjen avulla. Näillä
korrespondenssisäännöillä on Sintosen (1987, 16) mukaan kolme
huomionarvoista piirrettä. Ensiksikin ne antavat teoreettisille termeille
eksplisiittisen määritelmän. Tämä tarkoittaa sitä, etteivät määritelmät anna
termeille uutta merkitystä. Teoreettisten termien merkitys ei saa muuttua
käännösprosessissa. Teoreettisten termien merkitys tulee vain siitä, minkä ne
saavat havaintokäsitteistä. Toista korrespondenssisääntöjen kiintoisaa piirrettä
kutsutaan ”semanttisen empirismin teesiksi”. Sillä tarkoitetaan näkemystä,
jonka mukaan havaintotermien merkitys on epäproblemaattinen: ”jokainen
kieliyhteisönsä täysivaltainen jäsen […] ymmärtää havaintokielen sanat ja
lauseet samalla tavalla.” (Sintonen teoksessa Niiniluoto & Saarinen et al. 1987,
16) Havaintokieli on siis nk. luonnollinen kieli, ei formaalinen symbolikieli.
Korrespondenssisääntöjen kolmas tärkeä ominaisuus on se että niihin sisältyy
tiukka erottelu analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin.

Loogisen empirismin ydinjoukon, Wienin piirin ohjelman keskeinen ongelma

liittyikin juuri sen käsityksiin kielestä. Toisaalta turha ja käytännössä mahdoton
erottelu analyyttisten ja synteettisten lauseiden välillä on mahdoton. Esim.
Quinen ja Duhemin holistisen teesin mukaan tieteellisessä kielessä testauksen
kohteena ei ole yksittäinen lause vaan kokonainen teoria. Fataalimpi ongelma
liittyi kuitenkin modaalisia ulottuvuuksia sisältäviin dispositiotermeihin.
Sellainen termi kuten ”hauraus” on empiirisen havainnon ulkopuolella, koska se
ei ole välittömän havainnon piiriin kuuluvaa, vaan liittyy pikemminkin tuleviin
asiantiloihin (”state of affairs”), joita vielä ei ole olemassa. Tulevista ja
mahdollisista tapahtumista puhuminen on mahdotonta loogisten empiristien
kielikäsityksen kautta. ”Käännettävyysteesin tiukka noudattaminen johtaa
siihen, että dispositiotermit kuten hauraus ja vesiliukoisuus luokitellaan
metafyysisiksi, epätieteellisiksi käsitteiksi.” (Määttänen 2003, 182)

Karl Popperin, tuon Wienin piirin ”virallisen kriitikon”, tieteenfilosofiassa ei ole

samoja ongelmia kuin loogisten empiristien ajattelussa. Käsittelenkin
seuraavaksi hänen ajatuksiaan demarkaation ongelmasta. Näen Popperin
ratkaisun hyvinkin kelvollisena vielä nykyäänkin. Popper kannatti
verifikationismin vastakohdaksi katsottavaa falsifikationismia, jonka ideana oli
se, että tieteellisiä lauseita ei pidä yrittää verifioida vaan pikemminkin yrittää
kumota. Aidot tieteelliset lauseet ovat sellaisia, joita voidaan empiirisesti
testata ja jotka sisältävät sen, että näillä empiirisille testeillä on mahdollisuus
kumota esitetyt tieteelliset hypoteesit. Tässä kannattaa huomata, että siinä
missä loogisten empiristien tarkoituksena oli erotella mielekkäät ja mielettömät
lauseet, oli Popperin tarkoituksena nimenomaan tehdä ero, demarkaatio,
tieteen ja pseudotieteen välillä. (Niiniluoto 1997, 282-283)

Tieteen määritteleminen vaatii toisaalta eron tekoa ei-tieteen ja pseudotieteen

välillä. Ei-tieteellä tarkoitetaan sellaista inhimillisen kulttuurin osa-aluetta,
johon tieteellisyyden kriteeriä ei voi eikä tule soveltaa. Tällaisia kulttuurisia
käytäntöjä ovat esim. taide sekä kiistanalaisemmin uskonto. Tässä meitä
kiinnostaa kuitenkin rajanveto tieteen ja pseudo- eli näennäistieteen välillä.

Skepsis ry:n internet-sivuilla

(http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/pseudotiede.html) pseudotieteen määritelmä
on seuraava:
”Pseudotiede eli näennäistiede on tieteellisenä esiintyvä oppi, joka ei
kuitenkaan täytä tieteellisyyden kriteereitä. Tieteen tarkoituksena on tuottaa
mahdollisimman pätevää maailmaa koskevaa tietoa. Tieteelliseen menetelmän
keskeisenä ominaisuutena onkin itseäänkorjaavuus eli virheellisten käsitysten
korvaaminen pätevämmillä. Itseäänkorjaavuus edellyttää tutkimuksen
objektiivisuutta, väitteiden yleistä testattavuutta, tulosten ja
tutkimusmenetelmien julkistamista, niiden kriittistä tarkastelua sekä tieteen
autonomisuutta. Pseudotieteet eivät sitä vastoin aseta väitteitään rohkeasti
julkisesti tutkittaviksi, vaan perustuvat jopa vuosituhansia vanhoihin
paikkaansa pitämättömiin ja perusteettomiin uskomuksiin.”
Pseudotiedettä voisi luonnehtia sellaiseksi tieteeltä muistuttavalta toiminnalta,
jonka tuloksia on kuitenkin mahdoton testata. Pseudotieteessä kaikki
mahdollinen empiirinen evidenssi näyttää tukevan olemassa olevaa teoriaa.
Miten ikinä maailma todellisuudessa makaakaan, näyttää kaikki mahdollinen
havaintoaines verifioivan pseudotieteellistä teoriaa. Popperin mukaan
tieteellisyyden kriteerinä eivät siis ole metafysiikan ”mielettömät lauseet”,
joille ei löydy empiiristä vastinettaan, kuten positivistit ajattelivat, vaan se, että
niitä voidaan empiirisellä aineistolla koetella. Aidot tieteelliset teoriat ovat
sellaisia, että ne voidaan ainakin periaatteessa yrittää kumota.
Popperin mukaan on ensinnäkin helppo kerätä empiiristä vahvistusta melkein
mille teorialle tahansa. Nämä vahvistukset täytyykin hänen mukaansa ottaa
huomioon ainoastaan silloin kun teoriat sisältävät tietyn riskin tulla kumotuksi.
”Jokainen hyvä teoria on kielto; se kieltää joidenkin asioiden tapahtumisen.
Mitä enemmän teoria kieltää, sitä parempi se on. […] Teoria, jota ei voida
kumota millään ajateltavissa olevalla ilmiöllä, ei ole tieteellinen. Teorian
kumoamattomuus ei ole teorian hyve […] vaan pahe.” (Popper 1995, 36)
Popper ajattelee, että jokainen empiirinen testi, jonka kohteeksi teoria
asetetaan, on yritys falsifioida teoria. Lyhyesti sanottuna: teorian
tieteellisyyden kriteeri on sen kumoutuvuus, testattavuus.
Popperin ajatus siis seuraava: tutkija esittää mielikuvitustaan käyttäen vanhan,
jo saavutetun tiedon kautta hypoteesin, jota sitten aletaan pommittaa
empiirisellä aineistolla. Popperin suhtautuminen metafysiikkaan ei juuri tämän
vuoksi ole läheskään niin negatiivinen kuin loogisten empiristien. Hän ajattelee,
että esim. antiikin luonnonfilosofit esittivät erilaisia arvauksia todellisuuden
perimmäisestä luonteesta. Kuitenkaan näitä väitteitä ei ole voitu testata vasta
kuin huomattavasti myöhemmin. Modernin fysiikan tutkimuksessa nämä
arvaukset ovatkin kumoutuneet. (Popper 1995, 81-82) Tieteellisellä tiedon
kasautuvuus johtuu Popperin mukaan juuri tästä korjautuvuuden periaatteesta.
Tieteentekijät heittävät arvauksia luonnolle, joka vastaa näihin arvauksiin
empirialla. Kun arvaukset eivät pidäkään paikkaansa, teoria joko hylätään tai
sitä korjataan. Tieteellinen tieto kasautuu aina vanhojen arvausten korjausten
tai uusien käyttöönoton myötä. Aina jää mahdollisuus kumoutuvuudelle.
Keskeinen ongelma, joka Popperin tieteenfilosofiassa kuitenkin näkyy, on se,
että kun empiria ei vastaakaan hypoteesia, mistä tiedämme, pitääkö hypoteesi
hylätä vai olisiko sitä ainoastaan korjattava?
Nyt kun tiede on määritelty vastakohtiensa, ei-tieteen ja pseudotieteen välillä,
on hyvä siirtyä kuvaamaan tieteellisen metodin erityispiirteitä.
Tieteellinen metodi

Tieteellinen metodi on yksi monista erilaisista tiedon hankkimisen

menetelmistä, metodeista. (Ketonen 1981, 9) Pragmatistifilosofi Charles
Sanders Peirce esittää artikkelissaan ”Kuinka käsityksiä muodostetaan?” (Peirce
2001, 127-151) kolme erilaista käsityksenmuodostuskeinoa. Ensimmäistä niistä
hän kutsuu jääräpäisyyden menetelmäksi. Se on nimensä mukaisesti
menetelmä, jossa saavutetusta käsityksestä pidetään kiinni hinnalla millä
hyvänsä. Jääräpäinen ihminen laittaa päänsä piiloon hiekkaan kuten strutsi.
Peircen mukaan jääräpäisyys ei voi kuitenkaan olla kestävä, koska ”[y]hteisön
vaikutus nousee sitä vastaan. Kun joku ajattelee noin, hän huomaa, että muut
ajattelevat toisin kuin hän, ja kenties selvänäköisenä hetkenä hänen mieleensä
juolahtaa, että muiden käsitykset ovat aivan yhtä hyviä kuin hänen omansa, ja
tämä horjuttaa hänen luottamustaan hänen omiin käsityksiinsä.” (Peirce 2001,
138) Jääräpäisyyden menetelmää voidaa kutsua myös auktoriteetin
menetelmäksi. Tällaista tiedonhankinnan menetelmää noudatetaan usein
uskonnollisissa ja poliittisissa yhteisöissä. Sen ongelmana on kuitenkin se, että
sen avulla tieto ei juurikaan lisäänny tai ainakin se lisääntyy hyvin hitaasti.
(Ketonen 1981, 10)

Toinen tiedohankinnan tai käsityksenmuodostuksen menetelmä on eräänlainen

kaikkein järkeenkäyvimpien ideoiden omaksumisen menetelmä. Tässä
menetelmässä olennaista on se, että uskomukset tuntuvat järkeviltä.
Olennaista ei ole se mikä käy yksiin havaintojen kanssa vaan se, mitä olemme
taipuvaisia uskomaan. (Peirce 2001, 142) Oiva Ketonen (1981, 12) on kutsunut
tällaista menetelmää myös intuition menetelmäksi. Menetelmän keskeiseksi
edustajaksi hän näkee Rene Descartesin. Kuitenkin intuition menetelmä on
hyvin epäluotettava – intuitiot ovat vaihtelevia ja tiedon kasautuvuus on hyvin
harvinaista intuition menetelmässä.

Tämän esseen kannalta olennaisin menetelmä on tietysti tieteellinen

menetelmä. Sen etu on Ketosen (Ibid., 13) mukaan se, että sen tuottama tieto
on jatkuvasti kasautunut. Tieteellistä menetelmää ohjaava periaate on
tietämättömyys. Tieteellinen tieto on jatkuvasti kumoutuvaa. Ketonen kuvailee
tieteellistä menetelmää kahdella keskeisellä piirteellä. (Ibid., 14-15) Ensiksikin:
kaikille väitteille on tieteessä esitettävä perustelu. Perustelun on oltava
julkinen. Toiseksi: kokeiden ja menetelmien on oltava sellaisia, että
periaatteessa jokainen, jolla on tarvittava koulutus, kykenee toistamaan ja
ymmärtämään ne. Tieteellinen tieto myös korjaa itseään, metodiaan ja
tuloksiaan. Tämä mahdollistaa tiedon jatkuvan kasvun, joka on selkeästi ollut
vahvin tieteellistä käsityksenmuodostamisen menetelmää kuvaava piirre.

Ketosen ja Peircen esittämä kuvaus tieteellisen menetelmien piirteistä on

kuitenkin pelkkä todellisen tieteen idealisaatio; abstraktio, joka ei ole koskaan
puhtaasti toteutunut todellisuudessa. Seuraavaksi käsittelen Thomas S. Kuhnin
tieteenfilosofista teesiä tieteellisten vallankumousten rakenteesta. Kuhnin
ajattelulla on merkittävä rooli tieteellisen tiedon kasautuvuuden idean
kritiikissä. Sen jälkeen siirryn esseeni toiseen osaan, jonka tarkoituksena on
tarkastella argumentteja, jotka toisaalta kyseenalaistavat väitteen tieteellisen
tiedon objektiivisuuden.
Paradigmat – tieteellisen tiedon kasautuvuuden myytti Thomas S.
Kuhnin mukaan

Kuhnin ajattelun tärkein käsite on ”paradigma”. Se tulee kreikan kielen sanasta

”paradeigma” ja sen alkuperäinen merkitys on ”esikuva”. Kuhn itse määrittelee
käsitteen ”universaalisti tunnustetuiksi tieteellisiksi saavutuksiksi, jotka
tuottavat jonkin aikaa tieteenharjoittajien yhteisön malliongelmat ja niiden
ratkaisut.” (Kuhn 1994, 10) Paradigma on siis ”esikuvallista” tutkimusta,
sellaista tutkimusta, joka mielletään kulloisenakin aikakautena ”oikeaksi
tieteeksi”. Se on taustalla vaikuttava viitekehys, joka määrittää toisaalta
tieteen tekemisen suunnan ja toisaalta keskeisiksi katsotut ongelmat ja niiden
ratkaisut.

Kuhnin tieteenfilosofian lähestymistapa on toisaalta sosiologinen, toisaalta

historiallinen. Kuhn ei näe, Popperista poiketen, tieteellistä kehitystä
kasautumisprosessina, vaan paradigmoista toiseen siirtymisten katkoksina.
Kuhnin ajatus lähtee normaalitieteen ajatuksesta, jossa paradigma vaikuttaa
tutkijoiden tiedostamattomana tutkimuksen esikuvana. Se sisältää oletuksen
siitä, että tiedeyhteisö tietää millainen maailma on. (Ibid., 19) Normaalitiede
pyrkii usein tukahduttamaan tutkimuksen perusteisiin liittyviä uutuuksia, uusia
näkemyksiä ja ajatuksia. Ne tukahdutetaan sen vuoksi, että nämä uutuudet
ovat usein tutkimuksen perusteiden vastaisia. Normaalitieteen vaiheessa
tutkimus on lähinnä ongelmanratkontaa, ja yleensä normaalitiede kestääkin
ongelmat. Toisinaan kuitenkin normaalitutkimuksen taustaoletukset eivät
kuitenkaan kestä tutkimuksen kohtaamia ongelmia. Tällaisen ”anomalian”
kautta normaalitiede siirtyy poikkeustilan eli ”ekstraordinäärin tieteen” aikaan.
Näiden poikkeustilojen kautta päädytään tieteelliseen vallankumoukseen, joka
luo uuden paradigman.

Paradigmat saavuttavat esikuvallisen asemansa, koska ne ratkovat esiintyneet

ongelmat parhaiten. Tämä ei tarkoita yksittäisten ongelmien tai edes
ongelmaryppäiden ratkomista vaan erityisesti myös sitä, että paradigma
menestyy jos se lupaa tehdä menestyksekkäitä keksintöjä. Normaalitieteen
tehtävä on toteuttaa tämä lupaus. (Ibid., 37) Normaalitieteen tehtävä ei ole
etsiä uusia ilmiöitä. Se ei ole normaalitieteessä edes mahdollista.
Normaalitieteen tekemä paradigmaattinen todellisuuden käsitteellistäminen
antaa tutkijayhteisölle vain yhden rajallisen näkökulman todellisuuteen, eikä
paradigman kanssa ristiriitaisia ilmiöitä kyetä edes näkemään. Kysymys ei siis
ole peirceläisestä ”jääräpäisyyden menetelmästä” vaan täysin epätietoisesta
todellisuuden käsitteellistämisestä, joka ohjaa havaintoja ja tutkimusta vain
yhteen suuntaan.

Kuhn esittää kolme normaalitavoitetta, joita empiirisillä tieteillä normaalitieteen

vaiheessaan on. (Ibid., 38) Ensimmäinen on sellaisten faktojen luokka, joiden
avulla paradigmaattinen normaalitiede saa asioihin parhaiten valaistusta. Ne
ovat erityisen merkittäviä faktoja, koska nimenomaan niitä käytetään
ongelmien ratkaisussa. Näihin faktoihin on historiallisesti kuulunut Kuhnin
mukaan esim. astronomiassa tähtien aseman ja magnitudin (laaduton suure,
joka ilmaisee tähden tai muun taivaankappaleen kirkkauden (Wikipedia))
määritys. Fysiikassa tällaisia faktoja ovat esim. aallonpituuksien ja
spektriviivojen voimakkuuden, sähkönjohtavuuden ja kosketuspotentiaalien
määritys.

Toinen faktojen luokka keskittyy sellaisiin faktoihin, joita paradigmat

ennustavat. Kuitenkin tällaisten faktojen löytäminen vaatii usein teoreettisia ja
laitteisiin liittyviä approksimaatiota, jotka puolestaan rajoittavat paradigman ja
havaintojen välistä yhteensopivuutta ankarasti. Varsinkin tässä yhteydessä
näkyy hyvin tieteellisten havaintojen vahva teoriapitoisuus. Varsinkin Norwood
Russel Hansonin kehittämä teoria, jonka mukaan ei ole olemassakaan
taustatiedosta ja –intresseistä vapaata havaitsemista – eikä varsinkaan
neutraalia havaintokieltä. (Sintonen 1987, 19) Kolmas faktojen luokka Kuhnin
mukaan ”käsittää paradigmateorian selventämiseksi tehdyn kokeellisen työn,
selkiyttää eräitä teoriaan jääneitä epätäsmällisyyksiä ja sallii sellaisten
ongelmien ratkaisun, joihin teoria ei ole aikaisemmin kiinnittänyt huomiota”
(Kuhn 1994, 40).

Myös ekstraordinäärin tieteen aikana esiintyneet anomaliat liittyvät

teoreettisten käsitteellistysten ja havaintojen väliseen suhteeseen. Tämän
poikkeustilatieteen aikana tehdään tutkimuksen paradigmaan soveltumattomia
havaintoja. Kuhnin mukaan vielä tässä vaiheessa ei kuitenkaan huomata, mitä
nämä asiat ovat, vaan huomataan pikemmin se, että jokin on olemassa. (Kuhn
1994, 67) Ongelmaksi muodostuu siis se että näitä havaintoja ei voida tulkita
vallitsevaan paradigmaan soveltuviksi. Kuhnin mukaan tämän paradigmasta
poikkeavan havainnon, anomalian, tekeminen on prosessi. Poikkeavan
löydöksen lopullisen havaitsemiseen ja tunnustamiseen kuuluu ”käsitteellisen
sovittamisen prosessi”. (Ibid., 68) Kun käsitteellistys on tapahtunut ja anomalia
hyväksytty siirrytään tieteellisen vallankumouksen kautta uuteen paradigmaan.

Kuhnin mukaan tieteelliset vallankumoukset ovat maailmankuvan muutoksia.

Uusi paradigma käsitteellistää todellisuuden uudella tavalla. Tutkijoiden on
opittava näkemään uusia hahmoja tutuissa tilanteissa. Heidän on opittava
tulkitsemaan havainnot uudesta paradigmasta käsin. ”[J]okin paradigman
kaltainen on itse aistihavainnonkin edellytys. Se, mitä ihminen näkee, riippuu
siitä, mitä hänen näköön ja käsitteisiin perustuvat kokemuksensa ovat
opettaneet hänet näkemään.” (Ibid., 124) Tieteellinen todellisuuskin on vain
inhimillinen todellisuus. Ihmisen kokemus siitä mikä todellista ja mikä on hänen
maailmankuvansa, ohjaavat hänen tapaansa hahmottaa todellisuutta.

Ongelmaksi Kuhnin teoriassa nousee se, että kun Kuhn itse viittaa tieteelliseen
tutkimukseen (esim. hahmopsykologia) teoriassaan, niin eikö Kuhnin ajattelu
ole pahalla tavalla itseensä viittaavaa ja itseään kumoavaa? Mielestäni tämän
itsestään viittaavuus voidaan ainakin yrittää väistää erottamalla totuuden ja
tosiseikan käsitteet toisistaan. Kun Kuhn viittaa tieteellisiin tutkimustuloksiin, ei
hän väitä kumoavansa näitä yksittäisiä tutkimustuloksia, vaan hänen
kohteenaan on yleinen kuvamme todellisuudesta, käsityksemme Totuudesta.
Yksittäiset tosiseikat eivät vielä muodosta totuutta todellisuudesta, vaan se
vaatii yleisen filosofian taustalleen, ontologisen käsityksen todellisuudesta, jne.
Ja koska inhimillisessä todellisuudessa elämme, vaatii maailmankuvamme
myös artikuloidan etiikan. Yksittäiset tosiseikat eivät tarkoita mitään itsessään
vaan ne vaativat maailmankuvan tullakseen merkitykselliseksi. Tosiseikkojen
(yksittäisten havaintojen ja käytännöllisen todennettavuuden muodossa) ja
totuuden (absoluuttisena tiedollisena rajana, joka sisältäisi totuuden
maailmasta kokonaisuudessaan) välinen erottelu on ajatukseni siitä, kuinka
myös myöhemmin tässä esseessä käsiteltävät filosofit voisi kenties pelastaa.
Ideana on siis lyhyesti sanottuna se, että kun tämä erottelu tehdään, ei
tosiasiallisia havaintoja hyväksikäyttävä filosofinen teoria ajaudu
performatiiviseen ristiriitaan. Mutta mikään lopullinen ajatus tämä ei tietenkään
ole, ainoastaan pelkkä ehdotus.

Tieteellisen tiedon objektiivisuus postmodernissa yhteiskunnassa

Ludwig Wittgensteinin lanseeraama käsite ”kielipeli” voidaan määritellä

lyhyesti näin: ”Sana merkitys on sen käyttö.” Ideana on siis se, että kielen
sanoilla ei ole mitään lopullista, ”oikeaa” merkitystä vaan sen merkitys riippuu
täysin sanan konventionaalisesta käyttötavasta. ”Ajattele sanoja
instrumentteina, joita niiden käyttö luonnehtii […] Ajattele myös, että kaikki se,
mitä tässä sanomme, voidaan ymmärtää vain, jos ymmärrämme, että
kielemme lauseilla pelataan hyvin monia eri pelejä […].” (Wittgenstein 1999,
123) Ja koska yksityistä kieltä ei voi Wittgensteinin mukaan olla olemassakaan,
on merkitysten muodostuminen aina sosiaalista. Tähän huomioon tarttuu myös
Jean-Francois Lyotard teoksessaan ”Tieto postmodernissa yhteiskunnassa”
(1985).

Lyotard lähtee tekstissään liikkeelle tiedon (ja siten totuuden)

yhteiskunnallisista ehdoista. Hän lähtee siitä, että kun metanarratiivit, suuret
kertomukset, ovat kuolleet, on tieteeltä kadonnut mahdollisuus legitimoida
tuottamansa tieto. Tiede ei tyydy tässä myytteihin, faabeleihin, vaan se
kehittää filosofian legitimoimaan tieteen tulokset. Filosofiasta muodostuu
metadiskurssi, josta käsin totuus artikuloidaan. Tällaisia metadiskursiivisia
”legitimaattoreita” ovat esim. merkityksen hermeneutiikka, järjellisen tai
työtätekevän subjektin vapautus tai rikkauden kasvu, riippuen aina
kulloisestakin historian tilanteesta ja taustafilosofiasta. (Lyotard 1985, 7)
Postmodernin Lyotard määritteleekin metakertomuksiin kohdistuvaksi
epäluottamukseksi. (Ibid.) Suuri metanarratiivi on hajonnut yksittäisten,
paikallisten narratiivien kielipeleiksi. Ne ovat keskenään yhteensopimattomia ja
toisilleen vieraita, eikä niiden välillä kulje kommunikaatio. Kielipelit ovat
”elementtien moninaisuus” (Ibid., 8).

Lyotardin taustana on ajatus siitä, että tiedon totuus määrittyy sen kautta,
kuinka se ympäröivässä yhteiskunnassa legitimoidaan. Karl Marxille
yleisinhimillinen emansipaatio tarjosi legitimaation ja yhteiskunnalliset ehdot
sekä tiedolle että totuudelle. Vääristyneet rakenteet olivat totuuden tiellä, vain
ihmisen vapauttaminen varmistaisi totuuden. Tällainen metanarratiivi ei
Lyotardille ole enää kiinnostava. Postmodernissa yhteiskunnassa tieto on
yhtäläinen informaation kanssa. Uudet teknologiat muuttavat tieteen pelkäksi
informaation välittämiseksi. Tieto muunnetaan bitteinä virtaaviksi yksiköiksi.
Tieto operationalisoidaan tietokoneisiin sopivaksi. ”Siten on ennakoitavissa,
että kaikki se tieto, joka ei ole tällä tavoin käännettävissä, jää syrjään ja
tulevan tutkimuksen suunnan määrää sen mahdollisten tulosten käännettävyys
tietokoneiden kielelle.” (Ibid., 12) Metanarratiivien kuolemassa on kyse
yksinkertaisesti siitä, että tietoa legitimoivat tarinat eivät mahdu teknologisen
operationalisoinnin kohteeksi. Tällaisessa prosessissa tieto muuttuu pelkäksi
bitti-informaatioksi, joka ei enää linkity yksilön koulutukseen (Bildung). Tiedon
sivistyksellinen ulottuvuus menettää merkitystään.

Kielellä ei ole Lyotardin mukaan sellaista roolia, että kaikki kielipelit kattava
metakielipeli olisi mahdollinen. Tieteet puhuvat yhä useampia kieliä
(erityistieteellistymisen prosessin vuoksi), jolloin filosofinen maailmankuvan
rakentaminen ei enää onnistu. Tällä on tieteenfilosofian kannalta sellainen
vaikutus, että tieto, koska se on inhimillistä ja siten myös yhteiskunnallista, ei
voi enää olla objektiivista ja universaalia. Ja koska tiedon referenssisuhde
todellisuuteen itseensä pitää todistaa, tulee teknologiasta ainoa keinoa
todistaa tieteellisten teorioiden totuus. ”Teknologia on siten peli, jossa ei ole
kyse totuudesta, oikeudenmukaisuudesta, kauneudesta tms., vaan
tehokkuudesta: tekninen ’siirto’ on hyvä, milloin se antaa enemmän ja/tai
kuluttaa vähemmän kuin jokin toinen.” (Ibid., 70) ”[O]n totta, että suorituskyky,
performatiivisuus, lisätessään kykyä esittää todisteita, lisää myös kykyä olla
oikeassa: tullessaan laajamittaiseen käyttöön tieteellisen tiedon alueella,
tekninen kriteeri vaikuttaa väkisinkin myös totuuden kriteeriin.” (Ibid., 74)
Lyotardin mukaan tiede sulautuu kiinteäksi ykseydeksi informaatioteknologian
kanssa.

Tieteellisen tiedon sukupuolittuneisuus

Lyotardin ajattelun hyvä puoli on se, että se tuo tieteenfilosofiset kysymykset

lähemmäksi ihmisten konkreettista yhteiskunnallista olemista pois teoreettisten
käsitepilvilinnojen utukuvista. Inhimillinen ajattelu ei koskaan ole pelkkää
abstraktiota vaan sillä on kiinteä yhteys ihmisen ruumiilliseen kokemukseen.
Myös feministinen tieteenfilosofia on korostanut tätä fenomenologista
huomiota, että tieteellinen kuva maailmasta ei voi koskaan olla irrallinen
ihmisen ruumiillisesta maailmakokemuksesta. Tieteellisen tiedon objektiivisuus
muuttuu monimutkaiseksi kysymykseksi jos sen kokemuksellinen alkuperä
otetaan huomioon.

Feministinen tietoteoria ja tieteenfilosofia lähtee tietämisen

näkökulmasidonnaisuuden problematiikasta (jota tulemme käsittelemään
Nietzschen ja Foucault’n kohdalla tarkemmin). Tieteenfilosofiassa (kuten myös
tässä esseessä) olennaista on ollut kysymys siitä, mitä tieteellisten teorioiden
oikeuttaminen edellyttää. (kts. Rolin teoksessa Oksala & Werner et al. 2005,
143-144) Feministinen tieteenfilosofia haluaa tuoda tieteenfilosofiaan mukaan
ruumiillisen kokemuksen tuoman perspektiivisyyden ja tiedon
näkökulmasidonnaisuuden. Tiedon subjektin asemalla on merkitystä. Varsinkin
ruumiillisuuden ja tunteiden analyysi voi olla tässä yhteydessä mielekästä.
Perinteisen tiedon määritelmän mukaan propositio p on tietoa ”jos ja vain jos
(1) p on tosi, (2) S uskoo, että p, ja (3) S on oikeutettu uskomaan, että p” (kts.
Lammenranta 1993, 79). Rolin (2005, 145) kysyykin että mitkä seikat voivat
vaikuttaa tiedon perustelu- tai oikeutusehdon toteutumiseen. Vaikka onkin
ajateltu että mitkään muut kuin tiedolliset seikat eivät saa vaikuttaa
uskomuksen totuuteen, jo Lyotardin kohdalla näimme, että etenkin
yhteiskunnalla on suuri merkitys kolmannen ehdon täyttymiseen. Sama koskee
sukupuolta. Kuhnilaisella kielellä voisi kysyä, millaiset paradigmat ohjaavat
hyväksymään kulloisenkin väitteen?

Feministien mukaan arvot ilman muuta vaikuttavat tieteen tekemiseen ja sen

rakentamaan maailmankuvaan. Esim. Longino (1990) (esimerkki artikkelista
Rolin 2005) käyttää esimerkkinään tieteen sukupuolittuneisuudesta biologisia
tutkimuksia, joissa sukupuoliroolien mukaista käyttäytymistä pyritään
selittämään geneettisesti. Näiden tutkimusten mukaan geneettiset piirteet
määrittävät sitä, missä määrin yksilöt sopeutuvat vallitseviin
sukupuolirooleihin. Longinon mukaan tutkijat joutuvat tukeutumaan
monenlaisiin taustaoletuksiin. Ensimmäinen oletus on, että vallitsevien
sukupuoliroolien mukainen käyttäytyminen ei olisi ollenkaan riippuvainen
ympäristötekijöistä vaan sukupuolikäyttäytyminen olisi kokonaan biologis-
geneettistä. Toinen oletus on, että ihmisen käyttäytymisen selittämiseen riittää
aivojen tutkiminen, ei intentioiden ymmärtäminen alkuunsakaan. Rolin (2005,
149) sanookin, että jos ”nämä taustaoletukset kyseenalaistetaan, tutkimusten
aineisto ei tue riittävästi sitä hypoteesia, että biologisten tekijöiden ja
käyttäytymisen välillä olisi syy-seuraussuhde”.

Rolinin ja Longinon linja on melko maltillinen verrattuna ranskalaiseen

feministifilosofiin Luce Irigarayhin, jonka huomiot tieteestä ovat jo
huomattavasti radikaalimpia. Irigarayn mukaan tieteessä ei juurikaan esiinny
”sinua” tai ”minua”. (Irigaray teoksessa Heinämaa et al. 1989, 148) Tieteessä
subjektiivisuus on kiellettyä. Kuitenkaan kieli ei ole puhdas subjektiivisuudesta,
vaan objektiiviselta näyttävä tieteellinen kielikin aina väistämättä perustuu
jonkin ihmisen kokemukselle, ja siten subjektiivisuudelle. Tämän vuoksi
subjektiivisen kieltäminen tieteessä ainoastaan peittää todellisuudessa piilevät
valtasuhteet. Irigarayn ensimmäinen kysymys on, miten ”tiede pirstoo sitä
harjoittavan tai sen parissa tavalla tai toisella toimivan henkilön? Minkälainen
halu on pelissä, kun mies tai nainen harjoittaa tiedettä?” (Ibid., 149) Irigaraylle
puhtaan objektiivinen kieli on imperialistista, alistavaa kielenkäyttöä. Se on
kielellisten rakenteiden tuottamaa imperialismia, imperialismia vailla subjektia.

Tästä imperialismista Irigaray esittää useita esimerkkejä. (Ibid., 149) Onko

eksaktia tiedettä sanoa että kaksi munasolua voi tuottaa elävän olennon? Jos
kohta olisikin, niin kuinka tulokset tulkittaisiin? Pitäisikö, Irigaray kysyy,
korostaa ”sperman tärkeyttä”? Biologisessa puheessa ihmisen lisääntymisestä
korostetaan aina aktiivista miehistä ulottuvuutta, harvemmin kuvaus tapahtuu
toisinpäin. Koska naiseuteen on usein liitetty ruumiillisuus ja tunteet, mutta
mieheen järki ja kaikki ruumiista puhdas, näkee Irigaray myös luonnontieteen
ajattelumalleissa vahvan miehisiä piirteitä. Luonnontieteissä korostetaan
ideaalista mallia, ruumiitonta, subjektitonta kuvaa maailmasta, joka on yksi.
Psykoanalyyttisessa teoriassakin miehinen, purkautuva libido on pääroolissa.
Sukupuolia ei freudilaisuudessa Irigarayn mukaan erotella, siinä vallitsee
sukupuolinen epäerottelu (”sexual indifference”) (Rolin 1989, 126) (Freudin
naiskuvasta kts. Fromm 1980 & Steinbock 1985).

Evelyn Fox Keller (1988) on myös tutkinut tiedettä feminismin näkökulmasta.

Kellerin keskeinen väite on, että nykytieteen ideologiaan kuuluu projisoida
oman minän ominaisuudet toisten ominaisuuksiksi. Tästä on hyvänä
esimerkkinä ruumiillisuuden ja tunteiden projisoiminen ulos tieteen kentältä.
Kellerin mukaan tämä ”sisältää välinpitämättömyyden, itsenäisyyden ja
vieraantumisen projektion” (Keller 1988, 76). Vaikka Kellerin mukaan onkin
mahdotonta kuvitella täysin objektiivista tiedettä, ei tämä subjektiivisten
ominaisuuksien ulosprojisointi hänen mukaansa edes onnistu. Tiede sisältää
”nimenomaisesti sen minkä se hylkää: heijastetun minäkuvan elävät piirteet.”
(Ibid.) Kellerin mukaan subjektin ja objektin asettuminen vastakkain
luonnontieteissä heijastaa miehen ja naisen välistä suhdetta: minä ja toinen,
mies ja nainen, subjekti ja objekti. Ihmisen (”man”/mies; subjekti)
tunkeutuminen luontoon (nainen; objekti) on omiaan kuvaamaan
luonnontieteen tapaa tutkia todellisuutta.

Kuten Kellerin ja Irigarayn huomioista näemme, tieteellisen toiminnan

faktuaalinen miesvaltaisuus on ollut omiaan tekemään myös tieteellisestä
maailmankuvasta miehisen. Ihmiskunnan historiassa on tendenssi, jossa naiset
on asetettu sosiaalisen uusintamisen (reproduction) piiriin ja miehet uutta
luovien harrasteiden piiriin. Tämä näkyy myös tieteessä, joka on ilman muuta
kuulunut jälkimmäisten aktiviteettien joukkoon. (kts. Rantalaiho et al. 1986)

Tieto ja valta – Friedrich Nietzschen ja Michel Foucault’n

perspektivismi

Omassa päässäni ehkä eniten häiriöitä aiheuttanut filosofi on ilman muuta

Michel Foucault. Koen hänet tieteentutkimuksen kannalta kenties
merkittävimmäksi filosofiksi, jonka ajattelua ei milloinkaan tulisi kylmästi
ohittaa kun puhutaan tieteen objektiivisuudesta tai tieteen ja vallan suhteista.
Jotta tämän ajattelun keskeiset periaatteet tulisivat selväksi, on lyhyesti
kerrattava Friedrich Nietzschen naturalistinen epistemologia – perspektivismi.
(kts. Rahkola 2004)

Nietzschen käsitys todellisuuden luonteesta on hyvin herakleittinen. Hän hylkää

ajatuksen kiinteästä substanssista, ja esittää todellisuuden jatkuvasti liikkeellä
olevaksi tilaksi, virtaavaksi kaookseksi. ”Samaan virtaan astumme emmekä
astu, me emmekä me.” (Herakleitos 1971, 23) Ei ole olemassa kiinteistä
objektisubstansseja, eikä toisaalta pysyviä subjektisubstansseja, sieluja.
Tällainen ajatus on Nietzschelle turhaa metafysiikkaa, sillä se ylittää
kokemuksemme rajat ja väittää tietävänsä millainen todellisuuden
perimmäinen rakenne ihmisestä riippumatta on. Werner Stegmaier onkin
käyttänyt Nietzschen filosofian yhteydessä termiä ”fluktuanssifilosofia” (kts.
Stegmaier 2001 teoksessa Laari et al. 2001, 19-44).

Nietzsche hyväksyy Kantin ajatuksen, että meillä ei voi olla pääsyä olioihin
sinänsä, mutta, toisin kuin Kant, hän kieltää objektiivisen tiedon
mahdollisuuden. Nietzschelle totuus on täydellisesti käytännöllisen
valtaintressin määriteltävissä. Totuus palvelee aina sen haltijan intressejä.
(Kotkavirta 2001 teoksessa Laari et al. 2001, 48) Tieto palvelee tavalla tai
toisella aina elämää.

Nietzschen mukaan objektiivista totuutta ei ole olemassa, vaan kaikki

todellisuutta koskevat kiellistykset painavat jälkensä todellisuuden pintaan.
Kielen ulkopuolella ei Nietzschelle ole mitään. Tällaista kantaa on totuttu
kutsumaan perspektivismiksi. Kuten Nietzsche sanoo, ”meidän on varottava
sellaisten kontradiktoristen käsitteiden kuin […] ’tieto sinänsä’ lonkeroita: -
niissä vaaditaan ajattelemaan katsetta jota ei ensinkään voida ajatella, katsetta
jolla ei saa olla mitään suuntaa, jossa pitää estää […] aktiiviset ja tulkitsevat
voimat joiden vaikutuksesta näkeminen vasta muodostuu jonkin näkemiseksi
[…] On olemassa vain perspektiivistä näkemistä, vain perspektiivistä
tietämistä.” (Nietzsche 2007, 116-117)

Juuso Rahkolan (2004, 117) mukaan on tehtävä erottelu perspektiivisiin ja

absoluuttisiin representaatioihin tai arvostelmiin. Perspektiiviset
representaatiot ovat representaatioita, jotka saattavat olla keskenään
ristiriitaisia, mutta silti tosia. Ajatellaan vaikkapa vuoresta otettua valokuvaa
(Rahkola 2004, 116). Vaikka kaikki vuoresta otetut kuvat erilaisia ja siksi
yhteensopimattomia, ei olisi mielekästä sanoa, että ne olisivat kaikki epätosia.
Absoluuttiset representaatiot eivät puolestaan voi olla keskenään ristiriitaisia.
Rahkolan mukaan tällaiset reprentaatiot ovat toisiinsa nähden ”additiivisia”,
mikä tarkoittaa sitä, että kun kaksi absoluuttista representaatiota lisätään
yhteen, syntyy suurempi, ristiriidaton representaatio. Näin siksi että
absoluuttiset representaatiot tavoittavat maailman kaikki aspektit ja nyanssit.
Jälkimmäisen representaation muodon Nietzsche nimenomaisesti hylkäsi.
(Näiden representaatioiden välinen erottelu kuvaa hyvin myös omaa
tosiseikkojen ja totuuden välistä erottelua: tosiseikat löytävät todellisuudesta
perspektiivisiä, yksittäisiä ”kuvia” kun taas Totuus tulee mieltää absoluuttisena
tiedollisena rajana.) Perspektiivien välinen valtakamppailu, tahto valtaan on
tietoa jäsentävä periaate sekä Nietzschellä että Foucault’lla. Tämän
epistemologisen miinanraivauksen jälkeen on hyvä siirtyä käsittelemään Michel
Focault’n tieteenfilosofiaa, jossa keskeisenä ideana on ottaa Francis Baconin
lentävä lause ”Tieto on valtaa!” kirjaimellisesti.

Foucault’n käsitys tieteestä on huomattavasti erilaisempi kuin perinteisessä

tieteenfilosofiassa. Tiede ei Foucault’lle ole pelkästään todellisuutta tutkivaa
vaan myös todellisuutta tuottavaa. Tieteessä, ja inhimillisessä tiedossa
yleisesti, on kyse objektivoinnista. Siitä, että tietty todellisuudessa havaittu
ilmiö kielellistetään objektiksi. Tiedolla on subjekti, jonka valtapositio antaa
mahdollisuuden määrittää ilmiön tietyksi objektiksi. Foucault’n kuuluisin käsite
tässä yhteydessä on diskurssin käsite. ”Diskurssilla tarkoitetaan lauselmien
joukkoja, jolla asioista puhutaan tietyllä tavalla. Foucault’n itsensä mukaan
diskurssi tulee käsittää väkivallaksi, jota teemme asioille tai ainakin joka
tapauksessa käytännöksi, johon me ne pakotamme.” (Foucault 1971, 55.
Sitaatti teoksesta Alhanen 2007, 60) Diskurssissa toistetut lausumat uusintavat
diskurssia.

Lausuma voidaan käsittää lausumisen funktioksi, joka yhdistää tietyn kielellisen

merkin objektien kenttään. (Kusch 1993, 59) Referentit tarkoittavat lausumien
viittauspistettä. Lausumilla on korrelaatteinaan joukko aloja, esim.
materiaalisten ja fiktiivisten objektien ala. Korrelaatti puolestaan koostuu
objektien aloista, referentti näiden alojen mahdollisuuden laeista taikka
olemassaolon säännöistä. ”Lausuman korrelaatti koostuu siis niistä aloista,
joihin lausuma viittaa ja referentti kattaa näiden alojen mahdollisuuksien
ehdot.” (Kusch 1993, 60)

Lausumat ilmaistaan subjektiivisista asemista käsin. Foucault’lla ei ole

subjektia, joka näitä lauselmia tekisi, vaan subjektiiviset asemat ovat
lausumien tekemisen paikkoja. Lausuman, ja siten tiedon, subjektin on oltava
tietyssä asemassa voidakseen uskottavasti ilmaista merkityksellisen lausuman.
Lausuma määrittää tietyt ehdot, jotka on täytettävä, jotta lausuman esittäjä
todella tunnistetaan sen subjektiksi. Lausumat eivät voi esiintyä eristyksissä.
Se on strukturalistisen periaatteen mukaisesti jo muiden lausumien
määrittämä. Se ei voi vallata toisen lausuman viemää tilaa. Lausumalla on
assosiaatiokenttä, joka on lausuman alan määritelmä. Assosiaatiokenttä ei ole
sama asia kuin lausuman konteksti, vaan itse assosiaatiokenttä ja sen säännöt
määrittävät lausuman kontekstin.

Luokalla Foucault tarkoittaa lausumien toistettavuuden rajoja. Se sisältää

kriteerit, jotka määrittävät sen milloin kaksi lausumaa tulee käsittää
identtisiksi. Lausumien identtisyys tulee määrittää tutkimalla toisaalta
lausuman asemaa objektina, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että tutkitaan
kulttuurin, yhteisön tai instituution asettamia rajoja lausumien
toistettavuudelle. Toinen menetelmä tarkistaa lausumien identtisyys on tutkia
lausuman ”stabilisaatiokenttää”. Tällä tutkimuksella pyritään selvittämään,
onko kahdella identtisilta näyttävillä lausumilla todellakin sama kohde tai onko
niillä sama subjektiasema eli kuuluvatko todella samaan diskurssisarjaan. (Ibid.,
61) Esimerkiksi väitteet lajien kehityksestä eivät muodosta samoja lausumia
ennen ja jäleen Darwinin. Viimeinen tärkeä käsite on ”merkkikoordinaatisto”.
Se yksinkertaisesti viittaa siihen, etteivät lausumat rajoitu luonnollisen kielen
ilmaisuihin.

Nämä diskursseissa liikkuvat lausumat toimivat ”objektivaattoreina”.

Diskurssissa subjektiiviset asemat määrittävät tiedon subjektin paikan.
Lausumien kohteiden muodostuminen eli objektivointi tarkoittaa tietyn ilmiön
tunnistamista tietyksi lausuman, ja myös tiedon, objektiksi. (Alhanen 2007, 62-
63) Objektivointia määritellessään Foucault käyttää esimerkkinä 1800-luvun
psykiatriaa. Tuolloin nimittäin ensimmäistä kertaa tietyt tiedon subjektit
(psykiatrit, lääkärit) määrittivät ilmiön nimeltä ”hulluus” lääketieteelliseksi
objektiksi. Hulluus ymmärrettiin nyt mielisairaudeksi, minkä seurauksena
ensimmäiset mielisairaalat perustettiin. Psykiatrisessa diskurssissa määriteltiin
myös ns. ”esiintulopinnat” eli ne todellisuuden alueet, missä hulluuden
ajateltiin esiintyvän. Tiedon subjektivoinnissa määritetään tieteellisen
asiantuntijuuden subjektiasema. Subjektivoinnista Foucault käyttää
esimerkkinä 1800-luvun lääketiedettä. Tuolloin nimittäin asetettiin eksplisiittisiä
kriteerejä sille, kuka lääketieteellisessä diskurssissa sai puhua.
Lääketieteellisten lausumien subjekteja tuotettiin laboratorioissa, yliopistoissa,
sairaaloissa, jne. Myös tiedon subjektin ja objektin välinen suhde määriteltiin
tietynlaiseksi tuolloin. (Ibid., 67)

Tieteenkritiikin kannalta Foucault’n ajattelu merkitsee tiedon ja vallan

käsittämistä yhdeksi ja samaksi asiaksi. Tieto on valtaa sikäli kun tieto
foucault’laisessa ”diskurssissa” on valtaa määrittää tietyt ilmiöt esiin
nostettaviksi objekteiksi virtaavasta todellisuudesta. Tieteellinen totuus käy
tässä hyvin kyseenalaiseksi. Tietoon liittyy aina alistaminen vallan subjektin
alaisuuteen. Tieteelliseen tietoon liittyy aina ”alistettua tietoa” (Kusch 1993,
129). Sen Foucault määrittelee historialliseksi sisällöksi, joka piilotettu. Tällaista
tietoa voi olla vaikkapa mielisairaan tieto omasta tilastaan tai vaikkapa vangin
tieto vankilalaitoksesta. Heille ei ole suotu sellaista subjektipositioita, joista
käsin vastadiskurssin muodostaminen olisi mahdollista.

Lopuksi

Tässä esseessä on ollut tarkoitus käydä läpi erilaisia tapoja ajatella tiedettä ja
kritisoida sitä. Päähuomioni on ollut eri tavoissa kiistää tieteellisen tiedon
objektiivisuus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten uskoisi järjen tai tieteen
kykyyn saavuttaa aitoa tietoa todellisuuden luonteesta. Olen ainoastaan
pyrkinyt tekemään tieteelle sen mitä valistus on jo kaikelle muulle tehnyt:
demytologisoinut sitä. Tiedettä ei pidä käsittää myyttis-abstraktisena
keskustelukerhona tai kaikenlaisten ristoreippaiden tiedonkeruuleirinä. Tiede on
inhimillinen (so. historiallinen ja yhteiskunnallinen) instituutio ja metodi siinä
missä muutkin instituutiot ja metodit. Tieteenfilosofinen tutkimus ei saa olla
pelkkää tieteellisen metodin kuvailua vaan myös aitoa ja järkiperäistä
tieteenkritiikkiä. Tabut ovat järjen vihollisia, eikä aito järjellisyys toteudu ellei
tieteellistä kritiikkiä sovelleta tieteeseen itseensä.

Kirjallisuus:

Alhanen, Kai: Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa, Helsinki:

Gaudeamus 2007

Heinämaa, Sara (toim.): Naisen tieto, Helsinki: Art House 1989

Herakleitos: Yksi ja sama - aforismeja, Helsinki: Otava 1971

Keller, Evelyn Fox: Tieteen sisarpuoli, Tampere: Vastapaino 1988

Ketonen, Oiva: Se pyörii sittenkin – tieteenfilosofian peruskysymyksiä, Juva:
WSOY 1981

Kuhn, Thomas S.: Tieteellisten vallankumousten rakenne, Juva: Art House 1994

Kusch, Martin: Tiedon kentät ja kerrostumat – Michel Foucault’n

tieteentutkimuksen lähtökohdat, Oulu: Pohjoinen 1993

Laari, Jukka (toim.): Nietzschen hämärä – pieni kirja Nietzschestä ja filosofiasta,

Jyväskylä: SoPhi 2001

Lammenranta, Markus: Tietoteoria, Helsinki: Gaudeamus 1993

Lyotard, Jean-Francois: Tieto postmodernissa yhteiskunnassa, Tampere:

Vastapaino 1985

Nietzsche, Friedrich: Moraalin alkuperästä – pamfletti, Helsinki: Otava 2007

Niiniluoto, Ilkka; Saarinen Esa: (toim.): Vuosisatamme filosofia, Juva: WSOY

1987

Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteenfilosofiaan – käsitteen- ja teorianmuodostus,

Keuruu: Otava 1997

Määttänen, Pentti: Filosofia – johdatus peruskysymyksiin, Jyväskylä:

Gaudeamus 2003

Oksala, Johanna & Werner, Laura (toim.): Feministinen filosofia, Helsinki:

Gaudeamus 2005

Peirce, Charles S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia, Tampere:

Vastapaino 2001

Popper, Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia – tieteellisen tiedon kasvu, Helsinki:

Gaudeamus 1995

Rantalaiho, Liisa (toim.): Miesten tiede, naisten puuhat, Tampere: Vastapaino

1986

Rahkola, Juuso: Tiedon alkuperästä – Friedrich Nietzsche naturalistinen

epistemologia, Jyväskylä: Kampus Kustannus 2004

Steinbock, Dan: Freudin naiskuva, Helsinki: Otava 1985

Wittgenstein, Ludwig: Sininen ja ruskea kirja, Juva: WSOY 1999