Ideaalisen objektiivisuus - Evald Iljenkovin Marx-tulkinnasta

SOSP400 Sosiologian erikoisaloja I (2 op)

Keijo Lakkala, 23.10.1986, Filosofia

Päiväys: 18.11.2009

Tentaattori: Ilkka Alanen

1
Johdanto

Evald Iljenkov (1924 - 1979) oli eräs Neuvostoliiton tunnetuimmista yhteiskuntatieteiden filosofiaa
käsitelleistä filosofeista. Hän vaikutti Neuvostoliitossa aikana, jolloin Marxin filosofinen
uskottavuus ei ollut järin suurta. Hän olikin ainoa, joka otti tuona aikana Marxin tosissaan, ja toi
esille ”Pääoman” filosofisen luonteen. Toisin kuin muut aikansa venäläiset filosofit, ei Iljenkoville
marxismi ollut vain naamiointiväline, jonka alle piilotettiin sensuurilta varsinaiset filosofiset
argumentit, vaan hän myös oli vakaumuksellinen marxisti-leninisti. Hänelle kommunismi todella oli
ihmiskunnan kehityksen korkein vaihe. Akateemisessa työssään Iljenkov tuli vaikuttaneeksi
kokonaisen sukupolven ajatteluun Marx-tulkintaa väitöskirjallaan ”Abstraktin ja konkreetin
dialektiikka Marxin Pääomassa” (1960). (Malahov 1995, 36)

Iljenkov sai valtavasti innoitusta Hegelin ajattelusta, ja hän taistelikin koko ikänsä Marxin
vulgarisointia vastaan. Erityisesti hän vastusti Marxin teorian ideaalisen momentin redusoimista
taloudelliseen perusrakenteeseen. Hän vastusti kaikkea sellaista Marx tulkintaa joka pakotti
dialektisen logiikan formaalin loogisen semantiikan ahtaisiin määreisiin. Hän myös taisteli sellaista
kielifilosofista käsitystä vastaan, joka ei näe kielen kytkeytymistä konkreettiin materiaaliseen
toimintaan. (ibid.)

Tulen tässä kirjoitelmassani tulen käymään läpi Iljenkovin pääteoksen ”Dialektinen logiikka”
teemoja. Siinä Iljenkov tuo esille Marxin teoriassa piilevän tendenssin ideaalisten ajatuskuvien ja
konkreetin materiaalisen toiminnan, praxiksen, dialektiikkaan. Myös Iljenkovin esittämää tulkintaa
Marxin abstraktista konkreettiin nousemisen dialektiikasta tulen tekstissäni käsittelemään.

Iljenkov dialektiikasta yleensä

”Dialektisen logiikan” johdannossaan Iljenkov sanoo, ettei dialektiikkaa tulisi käsittää pelkkänä
hyväksytyn teesin todistamisen apuvälineenä. Mikäli se käsitetään tällaiseksi, tulee dialektiikka
pysymään epäolennaisena tieteellisen toiminnan kannalta. Iljenkov asettaakin dialektiikan
tehtäväksi ”esittää [ajattelu] tieteellisesti niissä välttämättömissä momenteissa ja siinä
välttämättömässä perättäisjärjestyksessä, jotka eivät lainkaan riipu tahdostamme enempää kuin
tajunnastammekaan. Toisin sanoen Logiikan tulee osoittaa, miten ajattelu kehittyy, sikäli kuin se
on tieteellistä, sikäli kuin se heijastaa eli jäljentää käsitteissä reaaliolioita, tajunnan ulkopuolella

2
olevaa ja tahdosta riippumatonta oliota, so. tuottaa sen henkisen jäljennöksen, rekonstruoi sen
itsekehityksen ja uusintaa sen sitten toden teolla kokeessa ja käytännössä yleensä. Logiikka onkin
tällaisen ajattelun teoreettinen esitys” (Iljenkov 1984, 4-5).

Tämä tarkoittaa, selkokielellä ilmaistuna, sitä, että ajattelun tulee esittää mielen ulkopuolinen
maailma sen kaikissa ilmenemismuodoissaan, ja oikeassa järjestyksessä, siinä järjestyksessä, jossa
nämä eri puolet tajuntamme ulkopuolisessa maailmassa esiintyvät. Ajattelu tekee materiaalisesta
todellisuudesta representaation mieleemme, ja tätä representaatiota sitten testataan
käytännössä. Representoivalla ajattelulla Iljenkov tarkoittaa tässä kohti yhteiskunnassa elävän
ihmisen toiminnan ideaalista puolta. Käytännöllä puolestaan tarkoitetaan tässä inhimillistä työtä,
jonka avulla ihminen muokkaa itseään ja siten maailmaansa. Logiikka tarkoittaa tässä siten
todellisuuden objektiivista kehitystä toisaalta ideaalisina representaatioina, joka on dialektiikan
toinen momentti, ja toisaalta näitä representaatioita toteuttavaa toimintaa. Toiminta tuottaa
mieleen representaation, joka puolestaan ohjaa toimintaamme. Muutokset ajattelussa,
ideaalisessa momentissa, tapahtuu reaalisen toiminnan muutoksista, mikä puolestaan johtuu siitä,
etteivät ideaaliset representaatiot ole koskaan täysin ristiriidattomia toiminnan kanssa. ”Logiikka
ei ole ainoastaan tiede ’ajattelusta’, vaan myös tiede kaikkien, niin aineellisten kuin ’henkistenkin’,
olioiden kehityksestä. Näin ymmärrettynä Logiikka voi olla aitoa tiedettä ajattelusta,
materialistista tiedettä, joka käsittelee maailman liikkeen [so. toiminnan, K.L.] heijastusta
käsitteiden liikkeessä [so. toiminnan ideaalisessa momentissa, K.L.]” (ibid., 6.)

Käsitteen ja objektin välinen antagonismi

Dialektiikan historiassa Iljenkovin, ja siten tietysti Marxin, ajattelua voidaan verrata uuden ajan
merkittävimmän filosofin Rene Descartes’n sielu-ruumis-dualismiin. Erottaessaan mielen ja
materiaalisen, ulottuvaisen maailman toisistaan, nostaa Descartes esiin ristiriidan ajatusten ja
ajatusten kohteiden välillä. Kuinka voimme tietää mitään? Entäpä jos kaikki onkin vain unta? Ja
kuinka ruumiin ja mielen välillä voi olla vuorovaikutusta ensiksikään? Mikä on käsitteen ja sitä
edustavan objektin välinen suhde? Nämä ovat dialektiikan negatiivisen eli kriittisen puolen
nostamia kysymyksiä. Descartes asettaa ajattelun ja ajattelun kohteen välille antagonismin, jonka
ratkaisemiseen hän tarvitsee kaikkivaltiasta Jumalaa. Vain Jumala voi yhdistää mielen ja ruumiin,
käsitteen ja sitä vastaavan objektin.

3
Iljenkovin mukaan Spinozalla on osuutensa tämän antagonismin ratkaisemisessa. Spinozalle
ajattelu ja sen kohde eivät ole erillään toisistaan vaan pikemminkin saman asian eri attribuutteja.
Spinozalle todellisuudessa on olemassa vain yksi oleva substanssi, ja se on ääretön, jakamaton.
Kaikki äärelliset, materiaaliset ja mentaaliset oliot, kuten pöydät, kissat, ideat, ovat kaikki vain
yhden substanssin modifikaatioita eli ”muunnelmia, joita voidaan tarkastella joko ajattelun tai
ulottuvaisuuden attribuutin kautta. Tästä seuraa ihmismielen tai tajunnan (mens) ja ruumiin tiivis
yhteys: tajunta ja ruumis ovat sama olio tarkasteltuna kahden eri attribuutin kautta” (Reuter 2003,
205).

Iljenkov kiinnittää huomiota siihen reaaliseen ongelmaan, jonka parissa Spinoza askarteli (Iljenkov
1984, 24). Tämä reaalinen ongelma on nimenomaan se, miten Descartes asettaa kysymyksen
ruumiista ja mielestä, käsitteestä ja objektista. Descartes on epätoivoissaan kutsunut Jumalaa
avuksi ratkaisemaan niiden välinen antagonismi, ja nimenomaan tämä on Spinozan mielestä virhe.
Antagonismi on ratkaisematon sen vuoksi, että koko kysymys on asetettu väärin. Kysymys ei ole
kahdesta erillisestä substanssista, vaan yhdestä substanssista, jolla on sekä ulottuvainen että ei-
ulottuvainen attribuutti. Ajattelusta irrallinen ruumis, ruumiista irrallinen ajatus: ”suhteessa
todelliseen ihmiseen kumpikin on väärä abstraktio” (ibid., 26). Ajattelua ja ruumista, käsitettä ja
sen kohdetta yhdistävä ”kolmas” on Spinozalle Luonto. Juuri Luonto itse levittäytyy ulottuvaisena
aineena joka paikkaan, ja juuri Luonto itse toteuttaa ajattelemisen.

Iljenkovin Marx-tulkinnan kannalta tämä spinozistinen ajatus ajattelevasta materiasta, dialektisesti

ylitetystä (aufhebung) käsitteen ja objektin antagonismista, on hyvin tärkeä. Näyttää nimittäin siltä
että Marxin materiakäsityksessä on jotain perustavanlaatuisesti samaa kuin Spinozan substanssi-
käsitteessä. Marxille ihminen on osa luontoa, joka työllään kykenee muuttamaan paitsi
ympäröivää luontoon, niin myös itseään. Inhimillisen subjektiviteetin ja objektiivisen luonnon
välittäjänä toimii työ inhimillisenä praxiksena.

Ideaalisen ja materiaalisen dialektiikka

Spinozaa kommentoidessaan Iljenkov ajautuu pohtimaan ajattelun luonnetta. Hänen mukaansa,

jotta voisimme selittää ajattelun syvimmän olemuksen, on meidän kytkettävä ajattelu ”sen
tapahtumaketjun yhteyteen, jonka sisällä se syntyy välttämättömästi eikä sattumanvaraisesti”

4
(ibid., 31). Ajattelu tapahtuu jossain paikassa ja on aina suhteessa johonkin sen ulkopuoliseen.
Ajattelu ei sijaitse ajattelevan subjektin pään sisällä. Ajattelu on pikemmin relationaalinen
tapahtuma. Mieli on yksinään pelkkä yksipuolinen abstraktio, eikä sitä voida selittää sen itsensä
kautta, vaan vasta saadessaan määreensä ympäröivästä todellisuudesta voidaan mieli käsittää
konkreetisti. Mielensisäisten ideaalikuvien alkuperää on etsittävä mielen itsensä ulkopuolelta
luonnosta. Tässä huomiossa on läsnä ideaalisen ja materiaalisen dialektiikka, jonka Marx tuo esille
ensimmäistä kertaa nk. Feuerbach-teeseissä.

Ensimmäisessä teesissään Marx kritisoi Feuerbachin materialismia siitä, ettei se kykene

ajattelemaan aistimaailmaa muuten kuin passiivisina objekteina, mutta ei subjektiivisesti. Idealismi
sen sijaan oli kyennyt tarkastelemaan subjektin ideaalisia ajatuksia aktiivisesti muodostettuina
kuvina. Idealismi oli siis kehitellyt ajattelun toimivaa puolta, mutta vain abstraktisesti (so.
dialektiikan kielellä yksipuolisesti). (Marx 1970, 7) Tämän negaatioksi, näin tulkitsen, asettuu
Feuerbachin passiivinen, objekteihin keskittyvä materialismi. Tämän negaation negaationa
puolestaan muotoutui Marxin oma käsitys dialektisesta materialismista, joka ylittäen kumoaa sekä
hegeliläisen idealismin että feuerbachilaisen materialismin yksipuolisuudet. Marxille aistimukset
siis ovat aktiivisesti työstettyä aistitoimintaa. Siinä siis on läsnä sekä havaittu materiaalinen
todellisuus että aktiivisen tietoisuuden tuottama vaikutus. Aistitoiminta tulee käsittää tässä
inhimillisen praxiksen välittämäksi.

Iljenkovin mukaan Marxin käsitys ajattelusta inhimillisenä praxiksena sisältää paitsi Spinozan
ajatuksen siitä, että ajattelu on Luonnon kokonaisuuden tuottamaa ajattelua, niin myös sen
aspektin, että se joka tämän ajattelun luonnossa toteuttaa, on ihminen, ja nimenomaan
yhteiskunnassa elävä konkreetti ihmiskollektiivi kokonaisuudessaan. Ihminen on luonnon
itsetietoisuus. Iljenkovin mukaan tämä ajatus johtaa käsitykseen, että ”työ, yhteiskuntaihmisen
suorittama luonnon muutosprosessi, onkin se ’subjekti’, jolle ajattelu ’predikaattina’ kuuluu.
Luonto, yleinen luonnon materia, on sen substanssi, joka ihmisessä on muodostunut kaikkien
muutostensa subjektiksi, josta on tullut itsensä syy (causa sui)” (ibid., 64). Toiminnassa, työssä,
muodostuu ihmisaivoihin ajatuskuva, joka puolestaan ohjaa ihmisen suuntautumista
todellisuuteen.

Aivoihin muodostunut ajatuskuva on siis toiminnasta abstrahoitu, idealisoitu, objekti. Tämä

idealisoitu objekti abstrahoituu vastaamaan mitä tahansa vastaavaa oliota – tai kuten raha, joka

5
abstrahoituu vastaamaan mitä tahansa oliota. Ajatuskuvasta muodostuu symboli ja rahasta
”minkä tahansa” symboli. Ideaalinen ajatuskuva on Iljenkovin mukaan ”erkaneva olio” (ibid., 234),
joka kyllä on oma itsensä, mutta muuntuu vastaamaan mitä tahansa vastaavaa oliota. Symbolin
olemassaolo inhimillisessä toiminnassa onkin siinä, ettei se edusta omaa itseään vaan sen avulla
pyritään saamaan esiin sen edustaman olion olemus (ibid., 236). Symboli on, näin sen voisi
määritellä, toiminnassa, havainnossa kohdatun olion olennaisiksi koetut piirteet ykseytenä. Raha
on tässäkin suhteessa hyvä esimerkki, sillä se on symboli, joka tavoittaa kaikkien mahdollisten
olioiden sisimmän olemuksen kapitalistisessa yhteiskunnassa: kapitalismissa oliot tavoitetaan vain
kvantitatiivisesti. Vaihdon piirissä elävän subjekin aivoihin muodostuva ajatuskuva ohjaa nyt
subjektia toimintaan, jossa kaikki oliot, ihmiset mukaan lukien, koetaan mitattavissa olevina
abstraktioina. Raha on täydellinen esimerkki reaaliabstraktiosta, pelkän abstraktin ajatuksen
tulemisesta reaaliseksi.

Marxin ja Engelsin luoma materialistinen dialektiikka oli siis toisaalta Hegelin luoma idealistisen
dialektiikan materialistista tulkintaa, ja toisaalta Feuerbachin materialismin tulkitsemista
dialektisesti. Ihminen ei ole pelkkä aistimusten passiivinen vastaanottaja vaan myös niiden
aktiivinen työstäjä. Iljenkovin mukaan kaikki esimarxilainen materialismi olikin epädialektista ja
epähistoriallista, koska se oli yhteydessä antropologis-naturalistiseen käsitykseen, joka samaisti
kaiken ideaalisen (siis ajatuskuvat, käsitteet, jne.) täysin aineellisiin hermofysiologisiin
aivorakenteisiin ja niiden toimintoihin (ibid., 218). Ongelma Marxin mukaan tällaisessa
materialismissa oli se, ettei se kyennyt ymmärtämään ideaalista yhteiskuntaihmisen ”aistimellis-
esineellisen työtoiminnan tulokseksi ja funktioksi, sellaiseksi ulkomaailman kuvaksi, joka ei synny
ajattelevassa oliossa passiivisen tarkastelun tuloksena, vaan historiallisen kehityksen kuluessa
toisiaan seuraavien sukupolvien aktiivisesti suorittaman luonnon muuttamisen tuotteena ja
muotona” (ibid., 219). Olennaista Marxin vulgaarimaterialismin kritiikissä dialektisen materialismin
näkökulmasta oli saksalaisessa idealistisessa filosofiassa tehty huomio, että ”inhimillinen tieto ei
ole suoraan ja välittömästi läsnä ulkoisessa välittömässä aistimuksessa, vaan aina diskursiivisesti
(tai teoreettisesti) välittyneenä” (Alanen 1991, 50).

Toimiessaan työssään, tuottaessaan omaa elämäänsä, ihmisen mieleen muodostuu ajatuskuva,

joka vastaa tässä työssä suoritetun toiminnon näkökulmaa olioon. Työssä suoritettu toiminta on
kuitenkin historiallisesti työnjaon muodossa järjestynyttä. Historiallinen materialismi lähtee siitä,
että konkreettisen ihmisyksilön on kyettävä tuottamaan elämäänsä (Marx 1970, 23). Tähän

6
tarvitaan Marxin mukaan ennen muuta ruokaa, juomaa, asunto, vaatetusta, jne. Näiden
välttämättömien tarvikkeiden valmistus onkin hänen mukaansa kaiken inhimillisen historian
ensimmäinen edellytys (ibid., 13). Tapa, jolla ihmiset näitä tarvikkeita tuottavat määräytyy itse
tarvikkeiden luonteesta. Tässä tuottamisen prosessissaan ihmiset ajautuvat tietynlaisiin
yhteiskunnallisiin ja poliittisiin suhteisiin toistensa kanssa. Yhteiskuntarakenne ja valtio
kokonaisuudessaan nousevat tästä konkreettisesta tuotannollisesta toiminnasta. Alkujaan myös
kaikki aatteet, käsitykset sekä tajunnan tuottaminen punoutuvat yhteen aineellisen toiminnan
kanssa. Käsitys todellisuudesta itsestään siis on käsitysten tuotantoa. Käsitykset tuotetaan aina
jonkin historiallisessa kontekstissa yhteiskunnallis-taloudellis-poliittisesti positioituneen subjektin
tajunnasta käsin.

Inhimillinen työ on tähän asti tapahtunut aina historiallisesti muuttuvan työnjaon puitteissa.
Iljenkovin mukaan Marxin käsitys käsitysten ja ideoiden tuotannosta on tuotava tällaiseen
kontekstiin. Tätä käsitystä voidaan tukea Marxin oman lausahduksen pohjalta, jonka mukaan
työnjaosta ”tulee todellista työnjakoa vasta, kun alkaa aineellisen ja henkisen työn jakautuminen”
(Marx 1970, 26). Työnjako tarkoittaa tässä abstraktilla tasolla sitä, että vaikka subjekti saa
määreensä toimintansa ulkoiselta kohteelta, objektilta, ei ihminen koskaan toimi yksin, vaan
subjektin historiallista rakennetta määrittää myös toisten subjektien olemassaolo.1

Työnjako tuottaa eron henkisen tuotannon (käsitysten, aatteiden yms. tuotannon) ja toisaalta
konkreetin fyysisen työn välillä: syntyy ideologia. Jos kerran Iljenkovin tulkinnan mukaan tajunnan
sisältämän ideaalisen alkuperä on työssä tapahtuvassa toiminnassa, on myös ajatusten tuottajien
aivoihin tallentunut ideaalikuva oltava älyllisen työn näkökulmasta saatu kuva todellisuudesta.
Ideaalisen parissa työskentelevä intellektuelli näkee maailman kokonaisuudesta vain sen
ideaalisen puolen, ja näin ollen tämän käsitys todellisuudesta jää yksipuoliseksi, abstraktiksi.
Iljenkoville Hegel on tyypillinen intellektuelli, loogikko. Hegel näkee todellisuudesta yksipuolisesti
vain abstrahoidut lausumat ja asiasisällöt sekä näistä historiallisesti syntyvät loogiset kaavat

1
Marxilla on tuotannossaan useita kohtia joissa hän korostaa inhimillisen subjektiviteetin sosiaalista luonnetta.
Nostan esiin kaksi aiheen kannalta tärkeää lausuntoa. Ensimmäinen on vuoden 1844 Taloudellis-filosofisista
käsikirjoituksista: ”Yksilö on yhteiskunnallinen olento. Näin ollen hänen elämänilmauksensa, vaikka se ei
ilmenisikään yhteisöllisen, muiden kanssa yhdessä toteutetun elämänilmauksen välittömässä muodossa, on
yhteiskunnallisen elämän ilmausta ja vahvistusta” (Marx 1973, 107). Toinen esimerkki löytyy ”Grundrissen”
johdannosta, jossa Marx kritisoi yhteiskuntasopimusteoreettikojen naturalismia, ”joka saattaa luonnosta
riippumattomat subjektit sopimuksella suhteisiin ja yhteyteen toistensa kanssa. Tällainen on pienten ja suurten
robinsonadien lumetta ja nimenomaan esteettistä lumetta […] Mitä pitemmälle historiassa palaamme, sitä
enemmän yksilö, ja näin ollen myös tuottava yksilö, ilmenee epäitsenäisenä, suurempaan kokonaisuuteen
kuuluvana” (Marx 1975, 7-8).

7
(Iljenkov 1984, 203). Hegelin virhe on siinä, että hän koska hän ”pitää koko monimuotoista
inhimillistä kulttuuria ihmisessä vaikuttavan ajatuskyvyn paljastumisprosessin tuloksena, hän
menettää kokonaan mahdollisuuden ymmärtää, mistä tämä ainutlaatuinen kyky kaavoineen ja
sääntöineen on ylipäänsä ilmaantunut ihmiseen” (ibid., 204). Iljenkovin mukaan tässä on Hegelin
ajattelun koko mystiikka (ibid.). Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset on alistettu luomaan työllään
kulttuurin ruumiin, ”jonka itsetajuntaa tieteellinen ajattelu on, mutta heidän aistimellis-
esineellinen toimintansa jää Hegelin näköpiirin ulkopuolelle, se on hänelle ajattelun ’esihistoriaa’”
(ibid.). Henkisen ja ruumiillisen työn erottaminen johtaa myös henkisen työn tuotantoon kuuluvan
ideologian syntymiseen.

Iljenkovin mukaan syntyneet ideaaliset yleiset ajatuskuvat syntyvät ja toimivat ”yksityisen henkilön
tarkoitusperäisen tahdon yhteiskunnallis-inhimillisinä määräysmuotoina” (ibid. 220). Ihmisen
yhteiskunnallisesti määritelty tahto antaa oliolle niiden muodon. Ideaalinen on olion itsensä piirre,
joka kuitenkaan ei esiinny kuin ihmisen itsensä ajattelussa. Hallitseva ihmisryhmä saa oman
erityisen näkökulmansa yleiseksi ja universaaliksi todellisuutta koskevaksi näkökulmaksi.
”Hallitsevan luokan ajatukset ovat jokaisena aikakautena hallitsevia ajatuksia, ts. se luokka, joka on
yhteiskunnan hallitseva aineellinen voima, on samalla sen hallitseva henkinen voima”, sanoo Marx
(1970, 39). Yhteiskunnan hallitseva luokka onnistuu esittämään oman luokkansa edut
”yhteiskunnan kaikkien jäsenten yhteiseksi eduksi, so. aatteellisesti ilmaistuna: antamaan omille
ajatuksilleen yleisluontoisen muodon, esittää ne ainoina järkevinä, yleispätevinä” (ibid., 40).

Abstraktista konkreettiin nousemisen dialektiikka Iljenkovin mukaan

Marxin dialektiikassa inhimillinen tajunta saa määreensä objektiivisesta todellisuudesta käytännön

kautta. Ihmistajuntaan syntyy toiminnan kohteen painama ”jälki”, jonka kautta ihminen
puolestaan suuntautuu todellisuuteen ja toimintaan. Ideaalikuvat ovat peräisin toiminnasta, mutta
ne myös muuttavat toimintaa. Tämä on hyvä pitää mielessä kun puhutaan siitä kuinka Marx
”Grundrissen johdannossa” kuvailee käyttämäänsä teoreettista metodia. Käsittelen Marxin
abstraktista konkreettiin nousemisen dialektiikkaa Iljenkovin osoittamassa valossa.

Marx lähtee ”Poliittisen taloustieteen kritiikin” (eli nk. ”Grundrissen”) johdannossa liikkee
”tuotannon” käsitteestä. Hän huomauttaa, ettei ole olemassa tuotantoa yleensä, vaan pelkkä

8
järjen muodostama abstraktio ”sikäli kuin se todellakin tuo esiin yhteisen” (Marx 1975, 10).
”Tuotanto yleensä” on siis kaikista historian aikakausista löydetty yleinen. Yleistä se on sikäli että
se on vertailulla esiin eroteltu yhteinen. Tämä yleinen abstraktio, ”tuotanto yleensä”, hajoaa
tarkemmassa analyysissa moniin erilaisiin määreisiin. Abstraktio saa erilaiset konkreetit määreet
kulloisessakin historiallisessa aikakaudessa. Marxin metodi onkin abstraktista konkreettiin
nousemisen dialektiikkaa. Kun abstraktio on analysoitu konkreettisesti, on tutkijan korjattava
abstraktiota konkreetin aineiston mukaiseksi. Analyysi paljastaa abstraktion poikkeamat. Aina kun
uusi abstraktio on pystytetty, ajautuu se väistämättä ristiriitaan annetun konkreetin aineiston
kanssa. Abstraktio muodostaa yhteisyyden, mutta konkreettinen analyysi tuo yhteisyyden alta
esiin ”olennaista erilaisuutta” (ibid., 11).

Klassisessa kansantaloustieteessä ja Hegelin idealistisessa filosofiassa oli molemmissa Marxin

mielestä sama ongelma. Lähtiessään annetusta konkretiasta, päätyvät molemmat luomaan
idealisoidun kuvan todellisuudesta. Tehdessään näin, muuttuvat ne väistämättä todellisuuden
ikuistaviksi hallitsevan luokan ideologioiksi. Porvarillisten kansantaloustieteilijöiden teoriat
”todistelevat olemassa olevien yhteiskunnallisten olosuhteiden ikuisuutta ja sopusointua” (ibid.).

Jotta vältyttäisiin todellisuutta idealisoivalta tutkimukselta, on edettävä suhteessa perinteiseen

kansantaloustieteeseen nurinkurisesti: on lähdettävä liikkeelle abstraktiosta, esim. ”väestöstä”,
jonka voidaan katsoa olevan koko tuotantotapahtuman perusta ja subjekti. (ibid., 37) Kun
lähdemme liikkeelle ”väestöstä” abstraktiona, tulee analyysissa erotelluksi mm. luokat, jotka
väestöön kuuluvat. Luokan käsite puolestaan on pelkkä merkityksetön, jollei siitä eritellä esiin
luokkia perustavia elementtejä: vaihtoa, työnjakoa, hintoja, jne. Näin edetään kaikessa
tutkimuksessa kunnes tullaan kaikkien yksinkertaisimpiin käsitteisiin. Tällainen ”konkretisointi”
jäisi kuitenkin sekasortoiseksi kuvaksi todellisuudesta, jollei konkretisoinnin jälkeen jälleen
palattaisi kaikkein abstrakteimpiin käsitteisiin. Tällainen on Marxin mielestä ”tieteellisesti oikea
metodi” (ibid., 38) sillä se täyttää abstraktin monilla eri määreillä ja syntetisoi konkreetin aineiston
kaikkein abstrakteimmilla käsitteillä. ”Konkreettinen on konkreettia siksi, että se on yhteenveto
monista määreistä, siis moninaisen ykseys. Tästä syystä se esiintyy ajattelussa
yhteenvetoprosessina, tuloksena, ei lähtökohtana, vaikka se onkin tosiasiallinen lähtökohta”
(ibid.). Tässä kohdin voimme nähdäkseni palata ideaalikuvan ja materiaalisen aineksen
dialektiikkaan. Ideaalikuva on abstrahoitu kohdatusta todellisuudesta, ja juuri ideaalikuvaa ohjaa
meitä näkemään asioita tietyllä tavalla, mutta ideaalikuva on samalla myös se, jonka kautta järki

9
voi törmätä ideaalikuvan kyseenalaistavaan konkreettiseen aineistoon. Kuten Marx sanoo,
”metodi, jossa edetään abstraktisesta konkreettiseen, on vain ajattelun keino omaksua
konkreettinen, reprodusoida se henkisesti konkreettisena. Mutta se ei missään tapauksessa ole
itse konkreetin syntyprosessi” (ibid., 39).

Evald Iljenkovin keskeinen kontribuutio Marx-tutkimukselle koskee juuri yllä kuvattua abstraktista
konkreettiseen nousemisen metodia sekä sen suhdetta Marxin kiistattomaan pääteokseen,
”Pääomaan”. Iljenkovin mukaan ylläkuvattu metodi on prosessi, jossa muodostuvat ”yksittäiset
abstraktit määreet, joiden synteesi vie konkreettiseen ajatuskokonaisuuteen
(”Gedankenkonkretum”)” (Iljenkov 1977, 88). Hänen mukaansa konkreettisesta abstraktiin
nouseminen, sekä siihen nähden vastakkainen operaatio, abstraktin konkreetti analyysi, ovat kaksi
tutkimuksen muotoa, jotka maailman teoreettisessa omaksumisessa edellyttävät toisensa.
”Toinen realisoituu vain toisen välityksellä, molemmat muodostavat ykseyden” (ibid.). Konkreetin
palauttaminen abstraktiin ilman hypoteeseja ja selvästi jäsennetyn tutkimuksen ideaa ei johda
minkäänlaiseen teoriaan. Marxin teoria ei kuitenkaan Iljenkovin mukaan ole ”eklektismiä” vaan
dialektiikkaa, mikä tarkoittaa sitä, että Marxin metodin tarkoitus on osoittaa tutkimuskohteen
määräävän puolen, ”kulloinkin ratkaisevan vastakohtien ykseyden momentin” (ibid.). ”Abstrakti”
ei siis ole Marxin tutkimuksen päämäärä. Se on vain tutkimuksessa käytetty väline.

Marxin ”Grundrissen” johdannossa esittämä metodi sisältyy Iljenkovin mielestä puhtaimmin juuri
”Grundrissessa”, mutta ennen kaikkea ”Pääomassa”. Se onkin oivallinen keino havainnollistaa
Marxin metodia. Marxin mukaan kapitalistisen tuotannon alaisten yhteiskuntien vauraus
näyttäytyy tavaroiden valtavana kasaumana. Kapitalismin perusyksikkö puolestaan on yksittäinen
tavara. Tavara onkin Marxin työn lähtökohta. Se on kaikkein yleisin kapitalismia määrittävä asia. Se
on siten Marxin suorittaman analyysin kohde. Tavaraa analysoimalla paljastuu kokonainen
aikakausi, kokonainen totaliteetti. ”Pääoman” saksankielisen painoksen jälkipuheessa Marx
muotoilee metodinsa paitsi erilaiseksi kuin Hegelin dialektiikan myös sille täysin päinvastaiseksi.
Kyseisessä kohdassa Marx sanoo oman dialektiikkansa kääntävän Hegelin dialektiikan päälaelleen,
löytäen näin sen rationaalisen ytimen. Marx kirjoittaa: ”In its rational form […] [Hegel’s dialectics]
includes in its comprehension and affirmative recognition of the existing state of things, at the
same time also, the recognition of the negation of that state, of its inevitable breaking up […] [It] is
in its essence critical and revolutionary” (Marx 2008, 12).

10
Tässä tullaankin jo Marxin teorian kahteen eri tasoon, ”esitystapaan” ja ”tutkimustapaan”. Ne
eivät Iljenkovin mukaan perustu eri metodeihin, eivätkä ne muutoinkaan ole toisistaan erillisiä.
Marxin tekemän tutkimuksen tulokset ovat kiinteässä yhteydessä siihen, kuinka argumentit ja
tulokset esitetään. Esitystapa ei kuitenkaan ole vain kirjallinen tai tyylillinen vaikuttamiskeino,
vaan se on tutkimuksen dialektinen muoto, jossa tutkijan on päättäväisesti edettävä
partikulaarista universaaliin, abstraktista konkreettisempaan. Yhteiskunnallisen tutkimuksen
tehtävä on analysoida ja paljastaa tutkimuskohde, Marxin tapauksessa kapitalismi,
yksityiskohtaisesti. ”Pääoman” toisen painoksen jälkipuheissa Marx toteaa, että tutkimustavan
”has to appropriate the material in detail, to analyse its different forms of develpoment, to trace
out their inner connexion. Only after this work is done, can the actual movement be adequately
described” (ibid., 11).

Marxin mukaan tällaisen operaation suorittamisen tulisi heijastaa peilin lailla ideaalisesti tutkitun
kohteen sisältöä, jolloin sen pitäisi näyttää siltä kuin meillä olisi jo ennalta ollut se a priorisena
konstruktiona. Jos tietoisuus saa aistimuksensa muodot todellisuudesta itsestään, kuten Iljenkovia
seuraten voisimme ajatella, on meillä jossain mielessä oltava tutkitun kohteen muoto
tietoisuudessa jo ennen tutkimuksen alkamista. Muoto joka meillä tutkimuskohteesta on, on
kuitenkin yksipuolinen ja abstrakti, jolloin tutkimuksen tehtävänä on nimenomaan paljastaa
materiaalin analyysilla tietoisuudessamme olevan ajatuskuvan abstraktisuus. Tässä tulee esille
Marxin metodin kriittinen ulottuvuus. Lähtiessämme liikkeelle ”tavaran” kategoriasta, on meillä
aina jo jonkinlainen käsitys siitä, mitä tavara on, koska olemme joka päivä tekemisissä tavaroiden
kanssa. Kuitenkin tämä kuva on yksipuolinen, tavara ei ole vain tavara, vaan kuten kriittinen
analyysi paljastaa, se sisältää myös kokonaisen kapitalistisen aikakauden yhteiskunnallisine
suhteineen, riistoineen ja alistamisineen. Iljenkov korostaakin sitä, että Marxin suorittaman
analyysin tehtävä on paljastaa tutkimuskohteen sisäinen kudos.

Marxin metodin kokonaiskuva on Iljenkovin mielestä siinä, että alussa tutkijalla on todellisuutta
koskevaa informaatiota. Tutkimuksen lähtökohta on koko todellisuutta koskeva informaatio. Tämä
informaatio on syntynyt tutkijan ja tutkimuksen kohteen välisestä ”alkuperäisestä”
vuorovaikutuksesta, siitä että tutkija on jo aina osaa tutkimaansa todellisuutta. Todellisuudesta
saatu informaatio tuottaa abstrakin ajatuskuvan tutkijan mieleen. Iljenkov kuitenkin muistuttaa,
ettei tutkijan tehtävänä ole tehdä tästä abstraktiosta entistä abstraktimpaa, vaan päinvastoin:
tutkija ”ryhtyy aluksi aina kriittisesti analysoimaan empiirisen tiedonmuodostuksen abstraktioita ja

11
käy ajatuksissaan koko aineiston uudelleen lävitse” (Iljenkov 1976, 98). Lyhyesti sanottuna:
mieleen syntyneitä abstrakteja yleiskuvia ryhdytään purkamaan ja koettelemaan empiirisellä
aineistolla. Tämän jälkeen abstraktiot alistetaan kritiikille, joka kohdistuu abstraktioiden ahtauteen
ja subjektiivisuuteen. Iljenkovin sanoin ”tutkija murskaa niihin sisältyvät harhakuvitelmat,
tarkastellen todellisuutta konkreettisena totaliteettina” (ibid.). Vain tämä mahdollistaa Iljenkovin
mukaan siirtymisen empiirisistä yleistyksistä rationaaliseen kuvaan todellisuudesta.

Tieteellisen tiedon kehittyminen

Iljenkovin mukaan Marx sanoutuu irti sellaisesta käsityksestä, joka sanoutuu irti vanhoista
teoreettisen työn muodoista ja hedelmistä (ibid., 99). Marx haluaa teoreettisessa työssään
säilyttää ja samalla kehittää kaikkea sellaista teoreettisesta arvokasta ajattelua, jota historia on
tuottanut. ”Lähtökohtana on teoreettisesti sivistynyt ajattelu, ei Locken tabula rasa” (ibid.),
ajattelu joka asettuu ajattelun historialliseen jatkumoon. Tämä ei tarkoita teorioiden omaksumista
sellaisenaan, kaavamaisesti, vaan teorioiden relevanssia on koko ajan arvioitava uudelleen vasten
uusia tosiseikkoja. Teorian on löydettävä vanhoista teorioista niiden järkevä ydin, on tehtävä
niiden kanssa kriittinen tilinteko. Iljenkovin mukaan se on ”teorian muokkauksen välttämätön
momentti” (ibid., 100).

Vanhan filosofian logiikka tarkoitti induktiolla empiiristen tosiseikkojen analyysia. Induktio oli
teoriassa perustava lähtökohta. Deduktio puolestaan ymmärrettiin pelkkien käsitteiden
analyysiksi, käsitteiden sisäisten suhteiden erittelyksi, jolloin se käsitettiin lähinnä eksplikoinnin tai
esittämisen metodina. Deduktio ei kuitenkaan millään ilveellä voinut tuottaa teoriaan uutta tietoa,
siinä missä induktio puolestaan tähän kykeni. Ongelma on kuitenkin siinä, että analysoidessaan
tosiseikkoja (käyttäessään induktion menetelmää), ei tutkijan tietoisuus ole täysin koskematon,
vaan oppiminen ja kasvatus ovat piirtäneet tietoisuuteen jo tosiseikkojen tulkinnalle
välttämättömiä kategorioita ja käsitteitä. Tahtoi tutkija tai ei, vaikuttaa hänen sosiaalis-
historiallinen asemansa jo itseanalyysin lopputulokseen. Yksinkertaisesti tämä tarkoittaa sitä, että
ihminen ilmaisee tosiseikat käsitteissä. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että jokainen uusi
tosiseikkojen analyysi antaa tarkemmat määreet käsitteelle. Marxin metodissa siis deduktio ja
induktio lankeavat dialektisesti yksiin. Ne ovat molemmat ”tutkimustyön toisistaan
erottamattomia momentteja ja edellyttävät toisiensa. […] Se joka uskoo ilmaisevansa tosiseikat

12
’ehdottomasti vailla ennalta omaksuttua ideaa’, vailla mitään ’etukäteen mieleen pujahtanutta’
käsitettä, ei missään tapauksessa ole vapautunut näistä käsitteistä ja ideoista”. (ibid. 100 - 101)

Empirismin ongelma on siinä, että se pitäytyy tutkimuksessa vain pelkkään analyysiin, eikä
kyseenalaista omaksumiaan käsitteitä ollenkaan. Tosiseikat eivät kuitenkaan Iljenkovin mukaan ole
koskaan alkujaan tai välittömästi ihmisajattelun lähtökohta. Tunnistamatta käyttämiensä
käsitteiden merkitystä analyysiin, se tulee uusintaneeksi käsitteiden alkuperän, yhteiskunnallisen
käytännön. Kriittinen tutkimustyö puolestaan ottaa mukaan myös käsitteiden itsensä analyysin,
niiden kriittisen tarkastelun. Tässä tullaankin jo lähelle esimerkiksi Frankfurtin koulun jäsenenä
tunnetun Max Horkheimerin monitieteellisen materialismin ohjelmaa2.

Iljenkovin mukaan sellainen käsitys, jonka mukaan tiedonmuodostus on aluksi pelkkää empiiristä
induktiota, minkä jälkeen suoritetaan hankitun aineiston abstrahointi, josta puolestaan puhtaasti
dedusoidaan synteesi, on puhtaasti metafyysinen käsitys tieteestä. Pikemminkin tiede tulee
käsittää, kuten Lenin käsitti, tiedostuksen vyöryksi sisällöstä sisältöön. Tiede alkaa yksin kaikkein
yksinkertaisimmista, so. abstrakteimmista, määreistä ja täyttää ne jatkuvasti konkreettisimmilla
määreillä. Yleinen abstraktio muodostaa tieteen perustan, mutta sitä ei pidä käsittää abstraktion
etenemistä jostakin toisesta johonkin toiseen. Metodi absoluuttisessa merkityksessään
pikemminkin säilyttää käsitteen ”toisinolemisen”. Käsite pysyy erillisenä, mutta saa jatkuvasti
uusia määreitä kantaakseen. (ibid., 105-106)

Iljenkov vaatii meitä ajattelemaan tiedonmuodostusprosessia dialektisena prosessina, josta

paljastuu metodi, joka ”nousee välittömästi havaitun ja mielletyn kohteen teoreettis-yleisestä
määreisyydestä yhä konkreettisimmiksi tuleviin määreisiin, toisin sanoen abstraktista
konkreettiseen, empiiristen tosiseikkojen käsitteisiin johtamisen teoreettisesti oikeaksi muodoksi”
(ibid., 106).

2
Horkheimerin monitieteellisen materialismin ”Forschung-Darstellung”-dialektiikan sovellutus toteutettiin sekä
empiirisesti että teoreettisesti. Dialektiikan ”Forschung”-momentti tarkoitti Horkheimerille konkreettia, empiiristä
traditionaalisen sosiologian metodein toteutettua tutkimusta. ”Darstellungilla” puolestaan ymmärrettiin empiirisen
tutkimuksen totalisoivaa teoreettista (filosofista) kokonaisesitystä. Horkheimer halusikin ylittää empiirisen tieteen ja
filosofian välisen kuilun monitieteellisen materialismin ohjelmallaan niin, että ”filosofit, sosiologit, psykologit,
taloustieteilijät ja historioitsijat ryhtyisivät työskentelemään yhdessä seuraamalla perustavia filosofisia kysymyksiä ja
hallitsemalla kehittyneimmät tieteelliset metodit” (Moisio & Huttunen 2001, 12).

13
Lopuksi

Olen tässä kirjoituksessa pyrkinyt avaamaan Evald Iljenkovin käsityksiä Marxin dialektisesta
ajattelusta. Iljenkovin Marxin dialektiikka on ideaalisten ajatuskuvien ja todellisuuden
materiaalisten objektien välistä dialektiikkaa, jota inhimillinen työ praksiksena välittää.
Toimiessaan maailmassa ihminen muokkaa ympäröivää luontoaan, ja koska on jo osa sen
kokonaisuutta, tulee ihminen väistämättä muokanneeksi myös omaa historiallista olemustaan.
Marxille ihmisolemus on ”yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuus” (Marx 1970, 8). Ihminen on
eläin, jonka olemassaolo eroaa kuitenkin toisten eläinten olemassaolosta siinä, että ihminen aina
suunnittelee ideaalisesti toimintansa päämäärän, kuitenkin niin että jo toiminta itsessään on
määrännyt näiden ideaalikuvien alkuperän. Ihminen ei voi toimia miten tahansa, vaan hänen
toimintaansa määrittää aikaisempien sukupolvien tuottamat reunaehdot. Kuten Marx itse
Feuerbach-teeseissään kirjoittaakin: juuri ”ihmiset muuttavat olosuhteita ja että kasvattajan
itsensä täytyy tulla kasvatetuksi” (ibid, 7). Ideaalisilla ajatuskuvilla on siis yhteiskunnallis-
käytännöllinen alkuperä, ja tämä täytyy yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa muistaa. Ihmisten
toiminta ja ajattelu on aina positioitunutta. Etenkin esseeni jälkimmäisessä osassa olenkin pyrkinyt
eksplikoimaan Evald Iljenkovin mietteitä tieteellisten ajatusten yhteiskunnallisesta alkuperästä.

Evald Iljenkovin tulkintaa Marxin filosofiasta sekä hänen ajatteluaan laajemminkin olisi voinut
tutkia enemmänkin. Aika ja tila ovat kuitenkin rajalliset, joten yllä näkyvään on tyytyminen. En ole,

tietenkään, pyrkinyt antamaan Iljenkovin tulkinnoista lopullista kuvaa, vaan tekstin ideana on ollut
pikemmin suuntien ja reittien hahmottaminen Marx-tulkinnan ja yleensä ottaen marxilaisen
teorian kartalla. Tie on kivinen ja usein, dialektiikan ollessa kyseessä, on valittava useampi kuin
yksi reitti yhtä aikaa. Tien kulkua ei helpota Marxin paikoitellen äärimmäisen hämärä kirjoitustyyli.
Iljenkovin lukemisesta on ollut valtaisa apu. Reflektoimalla hänen selkeitä, mutta Marxin teorian
monimutkaisuudesta tinkimättömiä kirjoituksiaan olen saanut monia tärkeitä kiinnikekohtia
Marxin tutkimiseen jatkossa. Erityisesti Iljenkovin tapa hahmottaa dialektinen prosessi ideaalisten
ajatuskuvien ja konkreetin materiaalisen todellisuuden praktisena vuorovaikutuksena on ollut
valaiseva kokemus. Iljenkovin parissa työskentely on osaltaan vakuuttanut minut marxilaisen
paradigman välttämättömyydestä yhteiskuntafilosofian sekä sosiologian ja muiden
yhteiskuntatieteiden piirissä. Pidettäköön tätä eräänä etappina tielläni Marxin yhä syvenevään
ymmärrykseen.

14
Kirjallisuus:
Alanen, Ilkka: Miten teoretisoida maatalouden pientuotantoa, Jyväskylä: Jyväskylän Yliopisto 1991

Iljenkov, Evald: Dialektinen logiikka – Esseitä historian ja teorian alalta, Moskova: Kustannusliike
Progress 1984

Iljenkov, Evald: Abstraktin ja konkreettisen dialektiikka Marxin Pääomassa. Teoksessa Raimo

Tuomela ja Ilkka Patoluoto (toim.), Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet osa I, Helsinki:
Gaudeamus 1976

Malahov, Vladimir: Onko Venäjällä filosofiaa?, Niin et näin – filosofinen aikakauslehti, 1/1995

Manninen, Juha: Dialektiikan ydin, Oulu: Pohjoinen 1987

Marx, Karl: Capital. An Abridged Edition, New York: Oxford Univeristy Press 2008

Marx, Karl: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844, Moskova: Kustannusliike Edistys 1973

Marx, Karl: Teesejä Feuerbachista. Teoksessa Karl Marx ja Friedrich Engels, Valitut teokset 1,
Moskova: Kustannusliike Edistys 1970

Marx, Karl: ”Grundrissen” johdanto, Pori: Kansankulttuuri 1975

Marx, Karl & Friedrich Engels: Feuerbach. Materialistisen ja idealistisen katsantokannan

vastakkaisuus (“Saksalaisen ideologian” I luku). Teoksessa Karl Marx ja Friedrich Engels, Valitut
teokset 1, Moskova: Kustannusliike Edistys 1970

Moisio, Olli-Pekka & Rauno Huttunen: Totuuden ja oikean elämän kaipuu. Max Horkheimerin
perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle. Teoksessa Olli-Pekka Moisio (toim.), Kritiikin
lupaus – Näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan, Jyväskylä: SoPhi 2001

Reuter, Martina: Rationalismi ja materia. Teoksessa Petter Korkman ja Mikko Yrjönsuuri (toim.),
Filosofian historian kehityslinjoja, Helsinki: Gaudeamus 2003

15