Max Horkheimerin monitieteellinen materialismi ja kriittinen teoria

Tässä kirjoitelmassani tulen käsittelemään lähinnä Max Horkheimerin ajatuksia

tieteestä ja filosofiasta sekä näiden välisestä suhteesta. Tulen tukeutumaan
ensisijaisesti Olli-Pekka Moision ja Rauno Huttusen artikkeliin ”Totuuden ja oikean
elämän kaipuu – Max Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle”.
Artikkeli löytyy Moision toimittamasta teoksesta ”Kritiikin lupaus – näkökulmia
Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan”. Myös muita lähteitä olen käyttänyt: mm.
Rauno Huttusen kotisivujen kriittistä teoriaa käsitteleviä tekstejä. Keskityn siis lähinnä
Horkheimerin ajatteluun, tämän näkemyksiin tieteiden suhteista sekä kriittisen ja
traditionaalisen teorian eroista. Rajoitan tekstin ulkopuolelle mm. valistuksen
dialektiikkaa koskevat teesit. Myös Herbert Marcusen kriittisen teorian tarkennuksen
jätän tekstini ulkopuolelle.

Frankfurtin kriittisen koulun, sellaisena kuin me sen tunnemme, voidaan sanoa

syntyneen Max Horkheimerin astuessa Frankfurtissa sijaitsevan Sosiaalitutkimuksen
instituutin johtoon (Institut für Sozialforschung). Tätä ennen instituutissa oli tutkimus
painottunut ainoastaan työväenliikkeen historiaa koskevaan tutkimukseen sekä
muuhun aineiston keruuseen. Carl Grünberg oli aiemmin johtanut instituutin toimintaa,
ja vaikka suuri suuntaisia teoreettisia linjoja ei oltukaan vedetty, oli instituutti
materiaalisilta puitteiltaan kunnossa. Laajimmat tutkimukset Grünbergin aikaan
koskivat mm. aasialaista tuotantotapaa ja maailmankuvien siirtymistä feodaalisesta
porvarilliseen. Mielenkiintoisimmat tutkimukset tekivät kuitenkin Henrik Grossmann ja
Friedrich Pollockin tutkimukset taloustieteessä. Kaikesta menestyksestä huolimatta
substantiaalisen teorian, filosofisen yhteenvedon puute vaivasi instituuttia. Olihan
instituutti jo hyvin varhaisesta vaiheesta asti ottanut keskeiseksi ajatuksekseen teesin
marxismista filosofiana, ei kovana luonnontieteenä. Tulen kirjoitelmassani
käsittelemään ensisijaisesti Max Horkheimerin alulle panemaa monitieteellisen
materialismin ohjelmaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää erityistieteellinen tutkimus ja
filosofia sekä Horkheimerin määritelmä kriittisestä ja traditionaalisesta teoriasta.
Mutta ensin, jotta ymmärtäisimme instituutin tilanteen Horkheimerin noustessa sen
johtoon, tulee meidän käsitellä Frankfurtin kriittisen koulun esihistoriaa.

Frankfurtin koulun historian varsinaisena alkuna voidaan pitää Felix J. Weilin ja Karl
Korschin organisoimaa Erste Marxistische Arbeitswoche-tapahtumaa, joka järjestettiin
kesällä 1923. Tapahtumaan osallistuivat mm. Georg Lukács, Béla Fogarasi, Friedrich
Pollock, Karl A. ja Rose Wittfogel sekä Richard Sorge. Tarkoituksena oli paneutua
erityisesti Karl Korschin tekstiin “Marxismus und Philosophie”. Vaikka tapahtumaa
pidettiin onnistuneena, suuret odotukset koskivat kuitenkin Weilin projektia. Hänen
ajatuksenaan oli perustaa marxilainen tutkimusinstituutti, jossa marxilainen
näkökulma olisi vahvempi ja radikaalimpi kuin akateemisessa sosialismissa ja toisaalta
avoimempi kuin Saksan kommunistisessa puolueessa (1). Frankfurtin yliopisto oli
tuohon aikaan Weimarin tasavallan sallivin yliopisto (hallituksen muodosti Saksassa
tuolloin sosiaalidemokraatit), joten instituutin perustaminenkin kävi suhteellisen
helposti.
Sosiaalitutkimuksen instituutin synty ajoittuu Saksan historiassa erikoiseen
aikakauteen. Elettiin Weimarin tasavallan aikaa (1919-1934). Tasavalta oli
kulttuurisesti erittäin viriiliä ja perinteiset roolidotukset olivat kyseenalaistuneet. Niin
Fritz Lang ja F.W. Murnau kuin Thomas Mann ja Bertolt Brechtkin toimivat Weimarin
tasavallan suomissa vapaamielisissä puitteissa. Tämä demokraattinen henki
mahdollisti myös Frankfurtin koulun toimimisen. Tasavallan demokratiakokeilu jäi
kuitenkin varsin lyhyeksi johtuen sen hyvin keinotekoisesta luonteesta. Ihmiset eivät
olleet valmiita demokratialle. Julkiset instituutiot (ja koko demokratia laajemmin) ikään
kuin tuotettiin yhteiskunnallisten suhteiden päälle eivätkä nousseet niistä. (Tämä on
hyvä pitää mielessä nykypäivänä kun ajatellaan vaikkapa Irakin tilannetta.
”Demokratia”, jota Yhdysvallat on sinne vienyt, ei ole onnistunut. Demokratia
ajatellaan tällöin jonain itsenäisenä oliona, sen sijaan, että nähtäisiin sen
yhteiskunnallinen alkuperä. Demokratia ei voida viedä minnekään, vaan sen täytyy
nousta todellisista yhteiskunnallisista suhteista ollakseen kestävää.)

Ernst Bloch on tutkinut Weimarin tasavallan aikaa. Hänen mukaansa suurimpana

syynä tasavallan hajoamiseen ja natsien valtaannousuun oli aikakauden
epäsynkronisuus. Blochin mukaan esimoderni traditio eli ihmisten kokemusmaailmassa
kaikesta demokratiasta huolimatta. Syntyi ristiriita ihmisten kokemusmaailman ja
uuden ajan välille. Tämä ristiriita osaltaan selittää natsien valtaannousua. Natsit
nimittäin korostivat autenttista yhteyttä maahan modernin teknologian sijasta.
Alkuperäisessä natsiliikkeessä korostuivatkin ihmisten kokemusmaailmassa eläneet
traditionaaliset, jokseenkin agraariset arvot. Tärkeätä oli maaperä, veri ja juuret – ei
vapaus, tasa-arvo ja suvaitsevaisuus. Natsit vetosivat johonkin traditionaalisen
maailmankuvan konkreettisiin piirteisiin, ei modernin maailman abstrakteihin arvoihin.

Max Horkheimer (1895-1973) valittiin vuonna 1930 Frankfurtin yliopiston

yhteiskuntafilosofian professoriksi, ja jo seuraavan vuoden tammikuussa hän nousi
Sosiaalitutkimuksen instituutin johtoon Carl Grünbergin paikalle. Noihin aikoihin
läntisissä maissa koettiin vakava talouskriisi (Wall Streetin pörssi oli romahtanut
edellisvuonna) ja tämä vaikutti myös yhteiskuntatieteiden tilaan. Yhteiskuntatieteiden
tuli nyt kysyä: Miten tämä on mahdollista? Miksi yhteiskuntatieteet kyenneet
ennustamaan eivätkä estämään talouskriisiä? Onko traditionaalinen teoria
yhteiskunnasta kestävä vai tarvitaanko yhteiskunnan tutkimiseen kenties uudenlaista,
radikaalimpaa näkökulmaa? Näitä kysymyksiä Horkheimer käsitteleekin
virkaanastujaisesitelmässään ”Die Gegenwärtige Lage der Sozialphilosophie und die
Aufgaben eines instituts für Sozialforschung”. Siinä hän julistaa hylkäävänsä puhtaan
filosofisen lähestymistavan yhteiskuntateoriaan. Teoriaa yhteiskunnasta ei rakenneta
spekulaatioiden varaan, vaan konkreetin, empiirisen tutkimuksen varaan. Filosofit
olivat liian usein olleet teorioissaan irrallaan konkreettisesta todellisuudesta ja
historiasta. Tällaisesta ajattelusta tulee helposti pelkkää metafysiikkaa, jolla ei ole
mitään tieteellistä merkitystä eikä kosketuspintaa konkretiaan. Myös elämänfilosofiset
filosofian suuntaukset saivat osansa Horkheimerin kritiikistä. Niissä oltiin tyydytty
tutkimaan yhteiskunnasta eristettyä yksilöä, mikä on tietysti marxilaisesta
näkökulmasta fataali virhe. Hegeliläisen idealismin Horkheimer näki pyhittävän ja
puolustavan porvarillisen yhteiskunnan ihmistä alentavia mekanismeja.
Horkheimerin marxilaisuus erosi myös mekanistisesta marxismista, jossa kaikki
palautettiin talouteen ja sen lakeihin. Pikemminkin oli tarkoitus tutkia yhteiskuntaa
laajemmin, kaikkien tieteiden perspektiivit huomioon ottaen. Horkheimer ei ajatellut
yhteiskuntafilosofiaa, eikä filosofiaa yleisestikään, erityistieteenä muiden joukossa,
vaan Horkheimer antoi filosofialle sen klassisen tehtävän – totaliteetin tietämisen.
”Yhteiskuntafilosofia tulisi hänen mukaansa ymmärtää "osana filosofisia ja
uskonnollisia pyrkimyksiä uudelleensijoittaa toivoton yksilöllinen eksistenssi jälleen
kohtuun tai […] merkityksellisten totaliteettien 'kultaiselle maaperälle' [Goldgrund]"
” (2) Horkheimerin filosofian erityinen mielenkiintoisuus on sen tavassa yhdistää
empiirinen tutkimus ja filosofia. Filosofian tulisi rohkeasti ja avoimesti ottaa vaikutteita
konkreettisen, empiirisen tutkimuksen tuloksista ja myös rehellisyyden nimissä
muuttua näiden mukana.

"Horkheimer katsoi välttämättömäksi monitieteellisen tutkimusohjelman, jossa

filosofit, sosiologit, taloustieteilijät, historioitsijat ja psykologit yhdistyivät
työskentelemään yhdessä. Horkheimerin kunnianhimoisena yrityksenä oli yhdistää
filosofinen refleksio ja erityistieteellinen tutkimus. Eri tieteenalojen tutkijoiden täytyy
uudelleen muotoilla ja tarkentaa filosofiset kysymykset ja kehittää yhä parempia
metodeja. Mutta nämä eri tutkijat eivät saa eriytyä niin, että he kadottavat kyvyn
nähdä kokonaisuuden, jolloin heidän tutkimustuloksensa fragmentoituvat (Kotkavirta
1991, 175). Materialistisesti tulkittu filosofia pitää Horkheimerin mielestä yllä tätä
kokonaisnäkemystä samalla kun erityistieteellinen tutkimus pitää tutkijan jalat maan
kamaralla." (3)

Filosofia ei Horkheimerille siis ole mikään kuningastiede. Mutta myös ajatus ”filosofian
lopusta” oli hänelle täysin vieras. Juuri filosofia on se opinala, jonka tarkoitus pelastaa
tieteet erityistieteeliseltä pirstoutumiselta. (Meidän aikanamme ongelma on yhä
polttavampi.) Hänen mukaansa juuri erityistieteellinen pirstoutuminen oli oire
yhteiskunnallisesta kriisistä. Hän sanoikin, että ”tieteen pyrkimykset heijastelevat
ristiriitojen täyttämää taloutta.” Yhteiskuntatieteillä ei erityistieteellistymisen vuoksi
ollut voimaa ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Horkheimerin visiossa filosofit,
psykologit, sosiologit jne. toimisivat yhteistyössä seuraamalla yleisiä filosofisia
suuntaviivoja. ”Monitieteellisen materialismin perustavana ajatuksena oli siis yhdistää
filosofinen reflektio ja erityistieteellinen tutkimus.” (4) Tutkijoiden oli tutkittava
talouden, kulttuurin ja psyyken yhteen kietoutumista.

Tällaista tutkimustapaa kutsutaan ”forschun-darstellung”-dialektiikaksi. ”Forschung”

tarkoittaa konkreettia, empiiristä tutkimusta, erityistieteellistä tutkimusta.
”Darstellung” puolestaan tarkoitti juurikin edellä mainittua filosofista kokonaisesitystä.
Tärkeimpänä suunnannäyttäjänä tällaiselle tutkimusohjelmalle toimi Marxin poliittisen
taloustieteen kritiikki. Marx kykeni hakemaan aikansa porvarillisesta yhteiskunnasta
kaiken tarvittavan empirian, mutta hän hallitsi myös käsitteellisen kokonaisesityksen –
filosofian. Marx sekä tutki että kritisoi oman aikansa vallitsevaa järjestystä.

Marxin ohjelma ei kuitenkaan sellaisenaan kelvannut Horkheimerille. Jos Marxin

ajatuksia pidettäisiin universaalina teoriana, joka pätisi aina ja kaikkialla, päädyttäisiin
helposti dogmaattiseen metafysiikkaan. Tämä kritiikki osuu varsinkin ”tieteellisten”
marxilaisten kohdalle. Horkheimerin mielestä teoriaa tulisi käyttää ”historiallisesti
herkällä tavalla”. Marxin lait eivät olleet lakeja luonnonlakien merkityksessä, vaan ne
olivat historiallisesti muuttuvia. ”Nuo lait ilmaisivat rakenteellisia ja funktionaalisia
yhteenliittymiä (reaaliabstraktioita), joiden konkreettiset muodot on jokaisessa
yksittäisessä tapauksessa rekonstruoitava yhä uudelleen ja uudelleen.” (5)

Frankfurtin koulun tutkimustyö voidaan karkeasti jakaa kolmeen tutkimusotteeseen,

disipliiniin (6):

1. Poliittis-taloustieteellinen disipliini postliberaalisesta kapitalismista.

2. Sosio-psykologinen disipliini yhteiskunnallisesta integraatiosta.

3. Kulttuuri-teoreettinen disipliini massakulttuurista.

Ensimmäisen disipliinin ongelma koski talouden roolia natsi-Saksassa. Friedrich Pollock

oli sitä mieltä, että Saksan talousjärjestelmä oli tuolloin jonkinlaista valtiokapitalismia,
jossa valtaapitävänä oli hallitsevan luokan sijaan hallinnollinen byrokratia. Otto
Kirchheimer ja Franz Neumann puolestaan olivat sitä mieltä, että natsien nousu ei
millään tavoin muuttanut kapitalismin lainalaisuuksia. He puhuivatkin "totalitääris-
monopolistisen taloudesta”, jonka ”mukaan fasistinen dominaatio on seurausta
poliittisesta kompromissista puolueen sekä taloudellisen ja hallinnollisen eliitin
kesken.” Yhteistä molemmille leireille oli kuitenkin kielteinen suhtautuminen
marxilaisille tyypilliseen taloudelliseen reduktionismiin, jossa kulttuuriset, psyykkiset,
älylliset ja uskonnolliset toiminnot ja ideat tyypillisesti selitettiin taloudellisilla
tosiseikoilla. Talouden tutkimus jäikin kovin ylimalkaiseksi, ja sen sijaan tutkimuksen
painopiste oli koulukunnassa selvästi kahden jälkimmäisen disipliinin mukainen,
psykologis-kulttuurinen. (7)

Toinen disipliini koski erityisesti Erich Frommille asetettua sosiaalipsykologian

ohjelmaa. Tarkoituksena oli tutkia yksilöpsykologian ja sosiologian välisiä suhteita.
Fromm ryhtyikin tutkimaan perhettä, jossa isän rooli modernina aikana heikentynyt, ja
päätyikin freudomarxilaisena ajattelemaan, että patriarkaalisen auktoriteetin
katoaminen perheestä jättää lapsen egon varsin heikoksi ja ajaa lapsen hakemaan
tarvitsemaansa auktoriteettia perheen ulkopuolelta. Tällainen kehitys oli osaltaan
johtanut natsipuolueen nousuun. Natsit ja erityisesti Hitler olivat antaneet ihmisille
heidän tarvitsemansa auktoriteetin. Myöhemmin Fromm joutui Adornon, Marcusen ja
Horkheimerin kritiikin kohteeksi, koska luopui kokonaan kuoleman vietin käsitteestä
sekä kielsi libidon keskeisyyden.

Kolmas disipliini koski Adornon, Marcusen ja Benjaminin kaltaisten ajattelijoiden

teorioita taiteesta ja massakulttuurista. Marcusen ja Adornon mielestä massakulttuuri
voitiin ajatella ainoastaan tiukan ideologisessa mielessä. Massakulttuuri oli heidän
mielestään puhtaasti esineellinen kulttuurin muoto. Taide puolestaan edusti heille yhtä
harvoista vapauden kentistä, joita vielä lähes täysin reifikoituneessa kapitalismissa oli.
Benjamin asettui Adornoa ja Marcusea vastaan. Hän ajatteli, että vaikka taideteos
olikin teknisen uusinnettavuuden aikakaudella kadottanut auraattisen, pyhän
olemuksensa, ei taideteos siltikään välttämättä olisi automaattisesti ideologiaa.
Benjamin myös huomautti Adornolle ja Marcuselle, että juuri fasistit olivat käyttäneet
auraattista taidetta estetisoidessaan politiikan. Benjamin ajattelikin, että juuri epä-
auraattinen taide (massakulttuuri) tuli politisoida, jotta alistetut ihmisjoukot
nostettaisiin historian subjekteiksi ja saataisiin tekemään vallankumous. Tässä
Benjamin yhtyikin brechtiläiseen taidekäsitykseen.

Näiden kolmen disipliinin voidaan katsoa olevan kolmen erityistieteen näkökulma

samaan kohteeseen – yhteiskuntaan. Nämä kolme erityistieteellistä näkökulmaa eivät
sulje toisiaan pois eivätkä toisaalta ole yksinään riittäviä. Juuri näitä kolmea (sekä
tietysti muita) tieteellisiä perspektiivejä yhdistämään Horkheimer ajatteli
tarvitsevansa filosofiaa. Juuri monitieteellinen materialismi olisikin mielestäni
äärimmäisen herkullista nostaa esikuvaksi nykyiselle tieteelliselle keskustelulle. Myös
keskustelulle ”kahdesta kulttuurista” (luonnontieteellisestä ja humanistisesta) sillä olisi
varmasti ollut painava sanansa sanottavana. Yllä kuvatut disipliinit olivatkin aitoja
yrityksiä tuottaa kokonaisvaltainen ja kattava kuva 1930-luvun saksalaisen
yhteiskunnan todellisuudesta. Monitieteellinen materialismi toteutuessaan olisi
saavuttanut eräänlaista tieteiden ykseyttä. Ei kuitenkin metodologisessa mielessä,
vaan pikemminkin filosofisessa. Erityistieteellistyminen on tuottanut kyllä
asiantuntijoita kaikille aloille, mutta minkäänlaista viisauden lisääntymistä se ei ole
tarkoittanut.

Suomalaisfilosofi Georg Henrik von Wright on pohtinut erityistieteellistymistä. Hänen

mukaansa ”henkinen puutostauti, jota nimitetään fakki-idiotiaksi , ei niinkään ole
tietojen kuin harrastuksen asia. Se merkitsee sielun näivettymistä, kiinnostuksen
puutetta kaikkea sellaista kohtaan, mikä on yksilön koulutuksen tai toimialan
ulkopuolella.” (8) Monitieteellinen materialismi olisi toteutuessaan ehkä ollut kaikkein
paras vastalääke ”fakki-idiotiaa” vastaan. Empiirisen tutkimuksen arvostus ja pyrkimys
kokonaisymmärrykseen jos mitkä ovat filosofiaa, viisauden rakastamista. Filosofia
ilman erityistieteitä on turhaa spekulointia ja erityistieteet ilman filosofiaa ”fakki-
idiotiaa”.

Max Horkheimerin edustama marxilaisuus on ns. ”kriittistä teoriaa”. Mitä ”kriittisyys”

tässä oikein tarkoittaa? Horkheimer määrittelee ensin Descartesilta periytyneen
traditionaalisen teorian: ”Selittäminen on operointia johonkin tilanteeseen sopivilla
ehtolauseilla. Jos oletetaan asiantilat a, b, c ja d, on tapahtumaa q pidettävä
todennäköisenä, ja mikäli d jää pois tapahtumaa r, g:n tullessa mukaan tapahtumaa s
jne. Tällainen kalkylointi kuuluu niin historia- kuin luonnontieteen loogiseen
varustukseen. Se on teorian olemassa olomuoto sen traditionaalisessa mielessä.” (9)
Tieteellisen ajattelun muutoksia pidetään traditionaalisessa teoriassa puhtaasti
loogisina, tieteen sisäisinä muutoksina. Horkheimerin mukaan traditionaalinen teoria
ei huomaa olevansa yhteiskunnassa konkreettisesti kiinni. Myös tieteentekijät ovat osa
yhteiskuntaa, eikä heidänkään ajattelunsa ole millään tavoin ”puhtaan” objektiivista,
vaan heidänkin havaintonsa on ns. teoriapitoisia. He näkevät asioita jonakin tiettynä
asiana ja jotenkin tietyllä tavalla. Kriittisen teorian käsite viittaakin paitsi Marxin
kapitalismi kritiikkiin, myös Katin kriittiseen filosofiaan. Kantin mukaan ihmisen
havaintoa määrittävät tietyt ihmismielessä olevat skeemat ja kategoriat. Ihmisen
tietoisuudelle on annettu aktiivinen rooli Kantin tietoteoriassa. Ainoa ero Kantiin on
siinä, että Horkheimer ei aseta havainnon subjektiksi transsendentaalia subjektia,
vaan tekee, marxilaiselle tyypilliseen tapaan, havainnosta yhteiskunnallisen työn
tuotteen, tuotannon tavan. (Tämä ajatus löytyy jo Marxilta.) Tiedolla ei ole
transsendentaalisia, ikuisia ehtoja, vaan historiallisesti muuttuvia, yhteiskunnallisia
ehtoja. Teoreettiset käsitteetkin olivat Horkheimerille yhteiskunnallisia tuotoksia. Ja
juuri tämän vuoksi yksimielisyys asioiden tilasta ja arvioinnista saattoi olla
mahdollista. Traditionaalinen ei ymmärrä eikä suostu myöntämään yhteiskunnallista
positioituneisuuttaan ja muuttuu ideologiaksi, surkeaksi metafysiikaksi. Horkheimer
myös huomauttaa, että kriittinen teoria itsessäänkin käyttää traditionaalisen teorian
kehittyneimpiä metodeja, ja on riippuvainen traditionaalisesta teoriasta ja historiasta.
Tämän vuoksi kriittisen teorian tulee olla kriittinen myös itseään kohtaan. Kriittinen
teoria on ennen kaikkea itsekritiikkiä, koska se kritisoi jotain sellaista minkä osa itse
on.

Kriittinen teoria ei hyväksy asioiden järjestystä sellaisenaan ja annettuna. Se käyttää

traditionaalisen teorian kehittyneimpiä välineitä, mutta ei uskottele itselleen, eikä
muille, olevansa millään tavalla puhtaan objektiivista tiedettä yhteiskunnasta. Jo siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei puhtaan objektiivista tiedettä ole olemassakaan. Se ei
myöskään uskottele olevansa arvovapaata, vaan valitsee uhmakkaasti
tutkimukselleen normatiiviset päämäärät. Tärkein päämäärä kriittiselle teorialle on
yleisinhimillinen emansipaatio. Tämä humanistinen prinsiippi on aina pidettävä
mielessä harjoitettaessa kriittistä teoriaa. Horkheimer sanoi: ”Kriittinen teoria esittää:
asioiden ei tarvitse olla näin; ihmiset saattavat muuttaa olemista, edellytykset
muutokselle ovat olemassa.” Kriittinen teoria pyrkiikin kumoamaan kartesiolaisen
dualismin, ja ylittämään käytännön ja teorian välisen jaottelun.

Inhimillinen toiminta on aina johonkin suuntautunutta ja havaintokin on toimintaa.

Havaintoa ei voi olla puhtaana, vaan havaintokin kohdistuu jonnekin. Havainnon, ja
ajattelun, muotoihin ovat vaikuttaneet konkreettiset, yhteiskunnalliset suhteet.
Horkheimer ei kannata relativistista metafysiikkaa, vaikka asettaakin totuuden
riippuvaiseksi inhimillisistä, yhteiskunnallisista käytännöistä. Hänen mukaansa kukaan
ei voi muuttaa itseään muuksi subjektiksi kuin on, tässä mielessä havainto on
historiallista ja yhteiskunnallista. Totuuden pysyvyyden idealla on Horkheimerille
poleeminen merkitys. Hän kritisoi toisaalta oletusta ylihistoriallisesta subjektista,
mutta toisaalta hän vastustaa myös ajatusta, että subjektit olisivat keskenään
vaihdettavia historian hetkestä toiseen. Todellisuus on olemassa vain konkreettisen
toiminnan kautta. Sen saavuttaminen teorian tasolla absoluuttisena on mahdotonta.
Todellisuuden ja ajattelun väliseksi suhteeksi voi muodostua ainoastaan toiminta.

Toiminnan täytyy kuitenkin suuntautua jonnekin – Horkheimerilla se suuntautuu kohti

emansipaatiota. Teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, koska teoriakin nousee
inhimillisestä praksiksesta. Kriittinen ajattelu voi ja sen tulee ylittää käytännön ja
teorian välinen dualismi. Kriittisen teorian kritiikki kohdistuu aikansa ajattelutapaan,
joka ei rajoitu tieteeseen. Koska tiede on yhteiskunnallisesti määräytynyttä, tulee
kritiikki kohdistaa nimenomaan vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen. Kuten
Marxin uskontokritiikki, joka oli viimekädessä uskonnonkaltaisen oopiumin tuottavan
yhteiskunnan kritiikkiä, samaan tapaan Horkheimerin kritiikki traditionaalista teoriaa
kohtaan kohdistuu viimekädessä vallitsevaan yhteiskuntaan, ei pelkästään vallitsevaan
ajattelutapaan. Yhteiskuntateoria on tosi vain jos se edistää emansipaatiota.
Vapautuminen on yhteiskuntateorian totuuden kriteeri. Vapautuminen on sekä
vapautumista fyysisestä sorrosta, mutta myös ideologiasta. Päämääränä oli tässä
mielessä rationaalinen yhteiskunta täysin saksalaisen idealismin hengessä. Kriittisen
teorian päämääränä on demokraattinen yhteiskunta, jossa vallitsi kattava, kaikkien
ihmisten onnellisuus. Jälkikirjoituksessaan tekstiin ”Traditionaalinen ja kriittinen teoria”
Horkheimer sanookin, että ”teoria ei koskaan ainoastaan tähtää tiedon sinänsä
lisäämiseen. Sen päämääränä on ihmisen emansipaatio orjuudesta.” Tietoakin
kerätään vain jotta tietty päämäärä toteutuisi. Sosialismi on eettinen prinsiippi, joka
tarkoittaa: pyri rakentamaan sellainen yhteiskunta, joka tekee kaikki onnelliseksi.
Tällainen rationaalinen yhteiskunta on kenties utopiaa, mutta antaa kritiikille
mahdollisuuden: mikään sellainen yhteiskunta ei ole perusteltavissa eikä rationaalinen
joka aiheuttaa kärsimystä.

Horkheimerin mielestä rationaalinen yhteiskunta on ennustettava. Vaikka

ennustaminen yhteiskuntatieteissä on vaikeampaa kuin luonnontieteissä, (koska
”yhteiskunnallinen prosessi […] on antagonististen voimien sokean toiminnan
luonnollinen tulos” (Horkheimer) (10)) ei Horkheimer marxilaisena voinut tyytyä
siihen, että yhteiskunnan kriisit ainoastaan tunnustetaan. Yhteiskuntatieteiden tuli
pyrkiä ennustamaan tällaisia kriisejä, vaikka ennustaminen olisikin äärimmäisen
riskialtista, ja pyrkiä myös estämään niitä. Horkheimerin mukaan yhteiskuntatieteiden
ennustamisen kyky on sitä suurempi, mitä enemmän ihmiset itse ovat luoneet ne
olosuhteet, joissa he elävät. Tässä Horkheimer seuraa Giambattista Vicoa. Nykyisessä
yhteiskunnassa ihmiset elävät eristyksissä toisistaan, kilpailuasetelmassa, ja tekevät
kaoottisuudessaan yhteiskuntatieteellisestä ennustamisesta vaikeampaa. Horkheimer
ajatteli, että mitä enemmän ”yhteiskunta tekee järjestelyjä asettaakseen itsensä
rationaalisena subjektina, sitä enemmän yhteiskunnallisia tapahtumia voidaan
ennustaa varmuudella” (Horkheimer). Sodat ja köyhyys johtuivat juuri yhteiskunnan
irrationaalisuudesta, siitä, ettei yhteiskuntaelämää oltu suunniteltu ja organisoitu
rationaalisesti. Ihmiset eivät ole rationaalisia kapitalismissa. Valistuksen ja teorian
tehtävänä oli osoittaa vielä tässä vaiheessa sosialistinen suunnitelmatalous
mahdolliseksi.

Horkheimer huomasi myös, että porvarilliset arvot voitiin jakaa kahteen periaatteiden
ryhmään. Ensimmäinen ryhmä sisälsi yksityisen omistuksen ja yrittäjyyden perinteiset
liberalistiset arvot (”taloudellinen ryhmä”). Toinen ryhmä (”sosiaalinen ryhmä”) koostui
universaalin onnen, vapauden ja oikeudenmukaisuuden ideoista. Horkheimerin
mukaan kapitalismissa sosiaaliset arvot oli sivuutettu taloudellisten arvojen tieltä.
Yksityisomistuksen periaate johti hänen mukaansa jokseenkin suorasti totalitarismiin,
kun taas vapauden ja onnen kaltaiset sosiaaliset arvot johtaisivat sosialismiin.
Yksityisomaisuus tulikin Horkheimerin mielestä murskata, mutta samalla tuli säilyttää
porvarillisen ajattelun sosiaaliset arvot. Kuitenkaan pelkkä yksityisomistuksen
kumoaminen ei välttämättä tuota todellista yhteiskunnallistamista. Horkheimerin
mielestä yhteiskunnallistaminen ”riippuu yhtälailla yhteiskunnan luonteesta ja
kehityksestä missä kaikki nämä erityiset vaiheet tapahtuvat […]. Jopa jos ’luonnolliset
etuoikeudet’, jotka riippuvat yksilöllisestä lahjakkuudesta ja tehokkuudesta ovat
olemassa vielä hetken, ei ainakaan yhtään uutta sosiaalista etuutta tule niiden
korvaajaksi. Tällaisessa väliaikaisessa tilanteessa epätasa-arvon ei tule sallia muuttua
piintyneeksi vaan sitä tulee pyrkiä jatkuvasti eliminoimaan.” Yhteiskunnallistaminen
on yksityisomaisuuden kumoamista laajempi ilmiö. Kriittisen teorian tehtävä on pyrkiä
löytämään yhteiskunnallistamisen ehdot ja auttaa tuottamaan todellista
yhteiskunnallistumista.
Yksilön intressejä Horkheimer ei suostunut uhraamaan minkään korkeamman
päämäärän vuoksi. Sosialistisen suunnitelmataloudenkin hän pyrki perustelemaan
juuri yksilön kautta. Ensiksikin hän oletti suunnitelmatalouden takaavan yksilön
tarpeet suhteessa yhteiskunnan tuotannollisiin kykyihin annetuissa kehitystasoissa.
Toiseksi hän näki suunnitelmatalouden nostavan yksilön yhteisön jäseneksi, pois
eristyneisyyden ja kilpailun tilasta. Kaikenlisäksi suunnitelmatalous Horkheimerin
mielestä tekisi lopun luokkayhteiskunnasta ja antaisi yhteiskunnalle suunnan ja
tarkoituksen. Toinen maailmansota ja monet muut tapahtumat tosin tekivät
Horkheimerista huomattavasti pessimistisemmän ja kyynisemmän. Mutta niin pitkälle
en tässä kirjoituksessani mene.

Horkheimerin kriittinen teoria ei kaikesta huolimatta ole täysin kestävä.

Monitieteellisen materialismin ohjelma kaatui pitkälti käytännön syihin: toiseen
maailmansotaan ja siitä seuranneeseen Frankfurtin koulun ensimmäisen sukupolven
hajaantumiseen ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa. Klassista kriittistä teoriaa kohtaan
on esitetty kritiikkiä (11):

Ensiksi: kun kyseessä on marxilainen ajattelu, nousee ongelmaksi yhteiskunnallinen

subjekti. Kuka tai mikä voisi olla sellainen yhteiskunnallinen subjekti, joka lopulta
yhdistää teorian ja käytännön kumouksellisella toiminnallaan? Horkheimer ja muut
Frankfurtin koulun tutkijat ajattelivat, että yksilöt radikaalilla toiminnallaan ylittäisivät
sortavan yhteiskunnan. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan näyttäisi pikemminkin
siltä, että yksilöt ovat yhä tiukemmin valvottuja ja alistettuja, ja että kumouksen
mahdollisuus on yhä heikompi. Frankfurtin koulu ei onnistunut vakuuttavasti
käsitteellistämään yhteiskunnallista subjektia. Yhdeksi puutteeksi voidaan klassisessa
kriittisessä teoriassa laskea vielä vakuuttavan luokkateorian puuttuminen. Tämä on
ainakin Rauno Huttusen mielestä syy sille, miksei kriittinen teoria vielä tuolloin
kyennyt käsitteellistämään yhteiskunnallista subjektia. Toiseksi: miten kritiikille
voidaan löytää perusta ja emansipaation ajatusta puolustaa, mikäli pidetään moraalin
yleispätevyyttä ja ylihistoriallisuutta ideologiana, ja siten mahdottomana kuten
Horkheimer tekee kirjoituksessaan ”Materialismi ja moraali”?

Ehkä moraalin voidaan Theodor Adornon (1903-1969) tapaan ajatella perustuvan

myötätuntoon (12). Adornon mielestä moraali voi perustua ainoastaan myötätuntoon
kun toinen ihminen kärsii. Tässä mielessä Adornon moraalifilosofia on materialistista.
Moraali ei tällöin ole absoluuttista, mutta sen ylle voidaan ajatella kritiikki
perustettavan. Myötätunnosta (Mitleid) tulee kuitenkin varsinaisesti moraalista, kun se
johtaa yhteiskuntaa muuttavaan toimintaan (lisäksi tuleva momentti). Adorno
sanookin, että ”[t]osia lauseet ovat impulsseina, jos käy ilmi, että jossakin kidutetaan”,
ja asettaa holokaustin uudeksi kategoriseksi imperatiiviksi. ”[T]oiminta on järjestettävä
siten, ettei Auschwitz toistuisi”, Adorno sanoo. Kritiikki voidaan kiinnittää ainoastaan
tähän ns. ”negatiiviseen moraalifilosofiaan”. Sellainen yhteiskunta tulee kieltää, joka
aiheuttaa kärsimystä ja orjuuttaa.

1930-luvun jälkeinen optimistinen henki, suhteessa teoreettisen ajattelun kykyyn

muuttaa maailmaa, heikkeni toisen maailmansodan, työväenliikkeen epäonnistumisen
ja holokaustin johdosta. Myös teoreettiset ristiriidat Sosiaalitutkimuksen instituutissa
ajoivat Frankfurtin koulun tutkijoita erilleen toisistaan. Teoksessaan ”Valistuksen
dialektiikka” Horkheimer ja Adorno olivat päätyneet pessimistiseen ajatukseen
valistuksesta oman tuhonsa syynä. Holokausti ja fasismi olivat jo sinällään sisältyneet
valistuksen ohjelmaan. Teoksen metodologia oli yleisempi ja filosofinen kuin
monitieteellinen materialismi oli metodina ollut. Teos otti myös etäisyyttä marxismiin
ja poliittisen taloustieteeseen, ja halusi siirtää näkökulman yleisempään
kulttuurikritiikkin, jossa erityisenä näkökulmana oli luonnon alistamisen tematiikka.
Horkheimer ja Adorno ajattelivat teoksessaan, että tiede oli kokonaan menettänyt
kykynsä selittää yhteiskuntaa. Filosofian rooli suhteessa tieteeseen vahvistui.
Filosofian tehtäväksi tuli kehitellä uusia käsitteitteitä, lähestymistapoja ja tutkimuksen
muotoja. Kuitenkaan mitään vastausta siihen, millainen ajattelun muodon tulisi olla, ei
anneta. ”Valistuksen dialektiikan” näkökulma on täysin negatiivinen ja kriittinen. Kaksi
maailmansotaa ja juutalaisten kansanmurhan nähnyt Horkheimer kysyykin
”Valistuksen dialektiikassa” epätoivosena, että ”miksi ihmiskunta, vaikka sen pitäisi
astua todellisesti inhimillisiin olosuhteisiin, vajoaa uudenlaiseen barbariaan”? (13)
Monitieteellinen materialismi, ainakin sellaisessa muodossa kuin Horkheimer oli sen
määritellyt, oli epäonnistunut.

Keijo Lakkala

Viitteet:

1. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 9

2. Sama, s. 12

3. Rauno Huttunen, ”Frankfurtin koulu ja kriittinen teoria”,

http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/frankfurt.html

4. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 12

5. Sama, s. 13

6. Rauno Huttunen, ”Frankfurtin koulu ja kriittinen teoria”, kohta 1.3 ”Frankfurtin koulun
tutkimustyön disipliinit”, http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/frankfurt.html#disipliinit

7. Jussi Kotkavirta, ”Frankfurtin koulun talouden kritiikki”

8. Georg Henrik von Wright, ”Humanismi elämänasenteen”, s. 103

9. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 17

10. Sama, s. 23

11. Rauno Huttunen, ”Frankfurtin koulu ja kriittinen teoria”, kohta 1.5 ”Rekonstruktio”
http://joyx.joensuu.fi/~rhuttun/jkl/frankfurt.html#rekonstruktio

12. Jussi Kotkavirta, ”Omantunnon huono omatunto – Adorno, etiikka ja negatiivinen

moraalifilosofia”, Teoksessa Olli-

Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun kriittiseen teoriaan”, s.
157

13. Olli-Pekka Moisio ja Rauno Huttunen, ”Totuuden ja oikean elämän kaipuu – Max

Horkheimerin perustus Frankfurtin koulun kriittiselle teorialle.” Teoksessa

Olli-Pekka Moisio (toim.), ”Kritiikin lupaus – näkökulmia Frankfurtin koulun

kriittiseen teoriaan”, s. 32