Nihilistin tunnustuksia

Jos [Herttua de Blangis’lle] huomautettiin, että kaikkien ihmisten keskuudessa esiintyi

kuitenkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta, jotka eivät
voineet olla muuta kuin luonnon hedelmiä, koska niitä löydettiin yhtä lailla kaikkien
kansojen parista, ja jopa sellaistenkin, jotka eivät olleet sivistyneitä, hän myönsi silloin,
että sellaiset ajatukset olivat vain suhteellisia, että vahvin pitää aina aivan yhtä
oikeudenmukaisena sitä mitä heikoin pitää epäoikeudenmukaisena, ja kun heidän
paikkojaan vaihdetaan molemmat vaihtavat samanaikaisesti ajattelutapaansa; tästä hän
päätteli, ettei ollut muuta todella oikeudenmukaista kuin se joka tuotti nautintoa eikä
epäoikeudenmukaista kuin se joka tuotti tuskaa, että sillä hetkellä kun hän otti sata
louista jonkun miehen taskusta, hän teki itselleen hyvin oikeudenmukaisen teon, vaikka
varkauden kohteeksi joutunut katsoi sitä varmasti toiselta kannalta; että kun kaikki nämä
ajatukset olivat siis mielivaltaisia, tosi hullu antaisi niiden kahlehtia itseään.

- Markiisi de Sade (1740-1814), “Sodoman 120 päivää” -

I - the nihilist, not the lunatic / Riding my godlike being of doubt / Obliterating all hope
of escape / I - enter the echoes of despair”

- Meshuggah, “I”-

Johdanto

Kysymykset oikeasta ja väärästä ovat keskeisiä filosofian kysymyksiä. Millä tavalla arvot
ovat olemassa? Ovatko ne olemassa jollain objektiivisella tavalla? Vai ovatko ne
suhteellisia, kulttuurista ja moraalisista toimijoista riippuvaisia? Nämä kysymykset ovat
omasta mielestäni maailmankatsomuksen kannalta kaikkein tärkeimpiä. Ne ovat läsnä
jokapäiväisessä elämässämme ilman, että niitä ehkä huomaamme. Arkikeskustelussa
moraalifilosofian kannalta tärkeät termit saavat kuitenkin usein vääristyneitä,
stereotyyppisiä ja emotionaalisia muotoja. Siksi filosofinen, käsiteanalyyttinen tapa
käsitellä asioita on enemmän kuin tervetullut.
Oma moraalifilosofinen kantani on selvä. Olen eettinen nonkognitivisti. En usko
arvojen olevan objektiivisesti olemassa. En usko absoluuttisiin arvoihin, vaan olen
relativisti. Tarkemmin sanottuna: olen radikaali relativisti. Tässä yhteydessä käytän
kuitenkin termiä nihilisti, vaikka edustamani filosofia ei sitä sanan ankarassa
merkityksessä olekaan. Ajatuksenkulkuni on seuraava: kun moraali on jokaisen
moraalisen toimijan itse päätettävissä eikä mitään oikeata moraalia ole, moraali katoaa.
Radikaali relativismini johtaa väkisinkin nihilismiin. Tämän esseen ensisijaisena
tarkoituksena on puolustaa näkemyksiä, joiden mukaan absoluuttista moraalia ei ole, ettei
ole oikeaa ja väärää sinänsä, kulttuurista tai moraalisesta agentista riippumatta. Haluan
myös puolustaa näkemystäni, jonka mukaan myös nonkognitivistin, ja jopa nihilistin on
mahdollista tehdä arvolauselmia. Nonkognitivistin on vain muistettava myös oman
moraalinsa mielivaltaisuus.
Käsittelen tässä esseessä myös uskonnonfilosofian peruskysymystä: onko
jumalaa? Nähdäkseni on tärkeää sivuta tätäkin aihetta, koska sillä on perinteisesti ollut
merkittäviä eettisiä seuraamuksia. Kuten lukija tulee huomaamaan, itse kuitenkin
kyseenalaistan ateismin ja nihilismin yhteydet vaikka näenkin niiden käsittelyn yhdessä
tarpeellisena.

Reduktionistinen tiede - misantropian voittokulku

Kirjassaan “Olemisen porteilla” fyysikko Kari Enqvist sanoo: “Olemassaoloon ei liity

syvää filosofiaa. Se on pohjimmiltaan fysiikan kysymys.” Tämä jonkinlaiseksi lentäväksi
lauseeksi muuttunut möläytys tiivistää sen, mitä moderni fysiikka on ihmisen
tietoisuudesta mieltä. Tietoisuus, kuten muutkin emergentit ilmiöt ovat palautettavissa
neurologian kautta biologiaan sekä biologiasta kemian kautta fysiikkaan. Ja nimenomaan
hiukkasfysiikkaan. Reduktio on kirjan ydinkäsitteitä. Emergenssiä Enqvistin mukaan on,
mutta sen luonne on episteeminen. Emergenssi johtuu kuvailumme karkeudesta. Emme
pysty sataprosenttisen tarkasti kuvailemaan esim. alkeishiukkasten liikettä, vaan meidän
täytyy tyytyä keskiarvoihin. Kuvailu on efektiivistä. Enqvist havainnollistaa:

Asian hahmottamiseksi voimme ajatella kymmentä arpanoppaa, jotka vastaavat

eräänlaisia alkeishiukkasia. Tällainen maailma ei olisi kovin kaksinen. Se pitäisi
sisällään vain kymmenen hiukkasta, joilla kaikilla olisi kuusi mahdollista tilaa. Sanotaan
vielä, että tässä onnettaren ohjastamassa leikkimaailmassa hiukkasten dynaaminen
kehitys koostuu minuutin välein tapahtuvasta noppien heitosta. Sen sijaan että
täyttäisimme kaikki paperit ja savitaulut noppien silmäluvuilla, voimme tyytyä
kirjaamaan jokaisen heittokerran keskiarvon. Keskiarvo ei tietenkään olisi minkään
yksittäisen nopan ominaisuus, ja tässä mielessä se olisi emergentti ominaisuus. Mutta
kuitenkin se vaihtelisi 6:n ja 60:n välillä täsmällisesti ennustettavalla tavalla niin, että
jokainen keskiarvo heijastelisi vain ja ainoastaan noppien ominaisuuksia. Tässä mielessä
keskiarvokuvailumme palautuisi täydellisesti yksittäisten noppien kuvailuun. Palautuvuus
ei olisi yksikäsitteistä, sillä monta eri silmälukuyhdistelmää voi antaa saman keskiarvon.
Tämä on tyypillinen ja tärkeä efektiivisen kuvailun ominaisuus: se hukkaa informaatiota.

Enqvistille, kuten itsellenikin, emergenssi on ensisijaisesti episteeminen käsite.

Mielestäni on järkevää kuvata maailmaa ikään kuin emergentit ilmiöt todella olisivat
itsenäisiä yleisemmän tason ilmiöistä. Näinhän ei todellisuudessa ole, mutta olisi lähinnä
huonoa tiedettä tutkia kulttuuri-ilmiöitä kuten taidetta fysiikan näkökulmasta. Leo
Tolstoin romaanit todellakin koostuvat viimekädessä alkeishiukkasista, mutta olisi
älytöntä tutkia niitä hiukkasfysiikan näkökulmasta. Tietoisuuskin kyllä on fysikaalinen
ilmiö, mutta fyysikot eivät kuitenkaan (hyvästä syystä) tutki psykologiaa.
Nykytieteen massiivinen tietomäärä tukenamme voimme todeta fysikaalisen
maailman olevan kausaalisesti suljettu. Kaikille fysikaalisille ilmiöille on löydetty
fysikaalinen selitys. Yhtään ilmiötä, jossa jotakin näyttäisi tapahtuvan ilman fysikaalista
syytä ei ole koko tieteen historian aikana törmätty. Voimmekin turvallisesti olettaa, ettei
näin tapahdu jatkossakaan. Ja vaikka tietoisuuden ongelma onkin pulmallinen,
nykytieteen tutkimukset osoittavat tietoisuuden palautuvan enemmän tai vähemmän
aivojen sähkökemiallisiin prosesseihin.
Tietoisuuden ongelmaa ei kuitenkaan mielestäni tulisi jättää perinteisen
karteesiolaisen viitekehyksen (sielu ja ruumis) armoille. Tietoisuus on palautettavissa
aivojen toimintaan, mutta ei kokonaan selitettävissä ilman ympäristöä johon mielemme
sisällöt viittaavat. Mielen sisällöt kun ovat about jostakin itsensä ulkopuolisesta, ne ovat
intentionaalisia. Aivotilan intentionaalisuus perustuu yhteyksiin ympäristön kanssa.
Ympäristöön on luettava paitsi luonto, myös sosiaalinen ympäristö, kieliyhteisö ja koko
kulttuuri. (Tässä täytyy tietysti muistuttaa, että myös ympäristö ja kulttuuri ovat
redusoitavissa alkeishiukkasiin.) Tietoisuus ei ole pelkästään aivojen, vaan koko ihmisen
ominaisuus. Ihmisen koko olemassaolo on ruumiin olemassaoloa. Maurice Merleau-
Pontyn mukaan ruumis on maailmassa toimimisen työkalu. Se määrää yksilön
näkökulman maailmaan. Aivan kuten Alfred Hitchcockin loistavassa elokuvassa
“Takaikkuna” (1954), mekin olemme James Stewartin lailla sidottuja paitsi omaan
ruumiiseemme, myös fyysiseen paikkaamme maailmassa. Ne määräävät tajuntamme.
Reduktionistinen tiede eliminoi sielun, ja sen myötä myös oletukset ideaalisesti
maailmasta. Olemme tappaneet jumalan. Kaikki on materiaa ja sen liikkeitä, myös
ihminen ja hänen ajatuksensa. Me ihmisetkin olemme evoluution, tuon “sokean
kellosepän” lapsia. Tästä tosiseikasta ei tietenkään voida päätellä ihmisen moraalista
arvoa, kuten tosiasioista ei yleensäkään voida johtaa mitään arvoa. Tosiasia on kuitenkin,
että me ihmisetkin olemme redusoitavissa alkeishiukkasten liikkeisiin. Emmekä tästä
näkökulmasta ole kiviä tai jäkälää kummallisempia olioita. Itse asiassa emme ole edes
kiinteitä “olioita”, vaan nykyfysiikan näkökulmasta pelkkää hiukkasaaltoa, virtaavaa
energiaa. Meitä, ruumiillisina olioina ei edes kirjaimellisesti ottaen ole olemassa.

Moraali lepää tyhjän päällä - jumalasta huolimatta

1600-1700- luvuilla alkanut valistusaika huipentui Friedrich Nietzschen (1844-1900)

kuuluisaan lauseeseen “Jumala on kuollut”. Tällä Nietzsche yleisen tulkinnan mukaan
tarkoitti sitä, että moderni tiede on paljastanut meille maailmankaikkeuden tyhjyyden ja
siitä seuraavan moraalin uudelleenarvioimisen tarpeen. (Ns. heikon ajattelun edustajan
Gianni Vattimon mukaan Nietzschen lentävän lauseen voi tulkita myös koskevan kaikkea
metafysiikkaa - vahvojen metafyysisten rakenteiden - myös tieteen - kuolemaa.) Järkevä
moraaliteoria rakennetaan aina tyhjän päälle. “Jos Jumalaa ei ole olemassa, kaikki on
sallittua”, sanoi jo Ivan Karamazov Fjodor Dostojevskin romaanissa. Ateismi on tosi.
Kaikkia ei ateismi kuitenkaan miellytä. Suomalaisfilosofi Georg Henrik von
Wright kirjoittaa kirjassaan “Tiede ja ihmisjärki” (s. 59): “Jumala ei ilmaise itseään
maailmassa. Mutta siksi hän on myös tieteellisen argumentoinnin ulottumattomissa, eikä
esimerkiksi ateistien lapsellisilla yrityksillä ‘osoittaa’, että Jumalaa ei ole olemassa, ole
pätevyyttä.” (kursivointi von Wrightin) Mitä von Wright oikein tarkoittaa? Ateistithan
eivät yritä osoittaa tai todistaa, ettei jumalaa ole. (Miten todistaa ettei jotain ole? Todistus
koskee vain olemassa olevia asioita. Menemättä sen kummemmin epistemologiaan: voin
todistaa tietokoneeni olemassaolon vetoamalla aistihavaintooni kyseisestä esineestä. Sen
sijaan en voi todistaa, etteikö huoneessa, jossa tätä tekstiä kirjoitan, ole näkymätöntä,
leijuvaa spagettihirviötä.) Ateistit pyrkivät pikemminkin osoittamaan sen, ettei
uskovaisten uskomuksille löydy mitään evidenssiä. Ateistien mukaan uskomukset, jotka
ovat vailla episteemistä oikeutusta, eivät ole mielekkäitä. Ateistien mukaan
todistustaakka on uskovaisilla, koska heidän väitteilleen ei löydy mitään todisteita.
Myöskään popperilaisesta näkökulmasta “jumalhypoteesi” ei ole kestävä: sitä on
mahdoton kritisoida, se ei ole falsifioitavissa. Myös von Wrightin toteamus siitä, että
jumala ei ilmaise itseään maailmassa, on outo. Jos maailmaa on kaikki se mitä on
olemassa, missä jumala sitten ilmaisee olemassaoloaan? Jossain ei-maailmassako?
Tarkoittaako von Wright kenties samaa, mitä Karl Jaspers, jonka mukaan “Jumala ei ole
tietämisen kohde, eikä hänestä voi esittää sitovia todistuksia”, koska jumala ei ole
maailman realiteetti? (Karl Jaspers - Johdatus filosofiaan, s. 50) Jumalaa ei Jaspersin
mukaan voida tavoittaa maailman sisältä (tai sen ulkopuolelta, mitä ikinä se
tarkoittaakaan), vaan Jumala on tavoitettavissa silloin kun ihminen kokee maailman
kokonaisuudessaan. Vanhaa latteutta mukaillakseni: von Wrightin ja Jaspersin mukaan
jumala ei ole tiedon vaan uskon asia.
Itselleni kysymys jumalasta on kuitenkin tiedollinen kysymys. On turha edes
keskustella jumalasta jollei asiasta voida mitään tietää. Jos voimme ainoastaan uskoa
jumalaan, niin miksi pyrkiä käännyttämään ketään? Miksi esittää argumentteja puolesta
tai vastaan? Toiset uskovat, toiset eivät, sillä siisti. Olkaamme siis agnostikkoja! Itselleni
agnostisismi on kuitenkin riittämätön kanta. Tiedollisessa mielessä meillä ei ole yhtään
todistetta (lue: faktaa), joka todistaisi jumalan olemassaolosta. Miksi jumala tulisi siis
olettaa? Todistustaakka on uskovaisilla. Uskovaiset selittävät maailman synnyn jumalalla,
mutta millä he selittävät jumalan? Aivan niin, eivät millään. Jumalhypoteesi (kts. R.
Dawkins - Jumalharha) ei selitä mitään, eikä sitä voi edes yrittää testata. “Mystillisiä
selityksiä pidetään syvällisinä, totuus on, etteivät ne ole edes pinnallisia.” (F. Nietzsche -
Iloinen tiede, s. 117)
Vaikka nihilismi liittyykin ateismiin, ja tieteen onnistuneeseen yritykseen tappaa
jumala, on jumalan ja moraalin välille vedetty kulttuurissamme aina tarpeettoman vahvat
yhtäläisyysmerkit. Sillä vaikka jumala olisikin olemassa, olisimme silti vapaat itse
harkitsemaan moraalikäsityksemme. Voisimme kyseenalaistaa annetun moraalin.
Raamatunkin kymmenestä käskystä voidaan kysyä, että miksi ne ovat oikein.
Uskovaiselle tämä on tietenkin mieletön kysymys. Jumalan sana on hänelle lopullinen.
Ateistina minun on kuitenkin pakko kysyä: miksi jumalan opettamat kymmenen käskyä
ovat oikein? Tähän ei voi uskovainen vastata oikeastaan mitään. Moraalilla ei ole
pohjaa, vaikka jumala olisikin. (kts. E. Westermarck - Kristinusko ja moraali, s. 64-65)
Voin jumalasta huolimatta toimia oman vapaan harkintani mukaan. Venäläinen
anarkistifilosofi Mihail Bakunin “todistikin” (ironisesti) vapauden käsitteen avulla sen,
ettei jumalaa ole: “Jos Jumala on olemassa, ihminen on orja. Mutta ihminen voi ja hänen
tulee olla vapaa. Siispä Jumalaa ei ole.”
Pentti Linkolan kaltaiset eettiset naturalistit lankeavat usein samantapaisiin
virheisiin kuin uskovaisetkin. Luonnontieteilijänä Linkola uskoo löytävänsä oikean
moraalin luonnosta ja sen ilmiöistä. Ongelma on sama kuin uskovaisten tapauksessa.
Voimme aina kysyä: miksi luonnosta löydettävät arvot ovat oikein? “Elämänsuojelijana”
Linkola uskoo tällaisen olevan saivartelua. Hänen mukaansa asioilla on luonnollinen
järjestys ja moraalikin on palautettavissa biologiseen luontoon. Kaltaisiani nihilistejä hän
pitää epäuskottavina: “Silloin kun elämän tuhoutuminen on kouriintuntuvasti käsillä,
jokainen nihilistikin palaa ruotuun.” (P. Linkola - Voisiko elämä voittaa, s. 357) Myönnän
tämän. Mikäli tapahtuisi Linkolan ennustama suurkatastrofi, pyrkisin mitä
todennäköisimmin pelastamaan itseni ja lähimmäiseni. Pyrkisin tekemään parhaani
selvitäkseni katastrofista. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä tyhjyyttä, jonka ylle
jokainen moraalijärjestelmä on rakennettu.
 Mutta kuten aina: ne, jotka uskovat saavuttaneensa lopullisen totuuden, tekevät
vakavia virheitä ajattelussaan. Se mihin sekä uskovaiset, että Linkola sortuvat on nk.
naturalistinen (luonnollinen) virhepäätelmä. Se on G.E. Mooren tärkeimpiä huomioita
metaetiikan alueella. Se on jokseenkin yhtäläinen David Humen 1700-luvulla
kehittelemälle Humen giljotiinille. Humen mukaan emme voi sanoa siitä miten asiat ovat,
miten niiden tulisi olla. “No ought from is.” G.E. Moore muotoili saman periaatteen
hieman erilailla. Mooren mukaan kaikki sellainen etiikka, joka pyrkii määrittelemään
moraalin luonnollisten ominaisuuksien avulla, kaatuu ns. avoimen kysymyksen
argumenttiin. Yksinkertaistaen:

(1) Toimintaa A voidaan havaita luonnossa.

(2) Toimintaa A voidaan havaita luonnossa, mutta onko se oikein?

Naturalisteille (kuten Linkola) jälkimmäisen lauseen kysymys on mieletön, mutta anti-

naturalisteille aina avoin. Moraalia ei voi johtaa mistään luonnollisesta tosiseikasta.
Tosiasioiden ja arvojen välillä on ammottava kuilu, eikä sitä voi millään keinoin
ylittää. Gilbert Harmanin moraalisen skeptisismin mukaan moraalilauseet eivät selitä
mitään ilmiötä, eikä niillä siksi ole mitään merkitystä. Moraali on lähinnä makuasia, jota
ei voida rationaalisesti perustella. Verratkaamme kahta ilmiötä ja yrittäkäämme selittää
ensimmäistä (1) ilmiötä tieteellisesti ja toista (2) ilmiötä moraalisesti:

(1) tupakoiminen aiheuttaa syöpää, koska tupakassa on syöpää aiheuttavia kemikaaleja

(ilmiö) (selitys)

(2) Pekka repii elävältä varikselta siipeä irti, koska siiven repiminen irti elävältä
varikselta on väärin.
(ilmiö) (ei-selitys)

Kuten näemme, arvolauselmia ei voida johtaa tosiasioista. Havaituista ilmiöistä ei voida

millään ilveellä johtaa moraalilauseita. Variksen siiven repiminen irti voi ehkä jossain
mielessä olla oikein tai väärin, mutta mitään objektiivista mittatikkua
moraalikysymyksiin ei ole. Moraalilause on lähinnä asenteellista reagoimista
faktalauseen sisältöön, sillä ei ole totuusarvoa. Moraalilauseet eivät kerro yhtään mitään
ilmiöistä. Harmanin päättely etenee seuraavalla tavalla:

(1) Ainoa keino saada selville moraalilauseen totuus on, että tiedämme tietyt faktalauseet
tosiksi.

(2) Faktalauseen totuus on moraalilauseen evidenssi vain jos moraalilause selittää

faktalauseen totuuden.

(3) Mikään moraalilause ei selitä faktalauseen totuutta.

(4) Mikään faktalause ei voi olla moraalilauseen evidenssi.

(4) on tietysti oman moraalisen nihilismini tärkein argumentti. Makasipa maailma miten
tahansa, emme voi tehdä mistään tosiasiasta mitään moraalista arvostelmaa. Esimerkiksi
pedofilia on tosiasia, ja siitä voidaan muodostaa faktalause (‘Pedofiili kokee lapset
seksuaalisesti kiihottaviksi’ tai ‘Pedofilia on laissa kiellettyä’), mutta koska
moraalilauseita ei voida johtaa faktalauseista, emme voi sanoa onko pedofilia
moraalisesti tuomittavaa vai ei.
Voitaisiin tietysti väittää, että tieto moraalista on jollain tavalla a priorista, jolloin
empiirisiä tosiasioita ei tarvitsisi ottaa huomioon, koska tieto moraalista olisi jollain
tavalla sisäänrakennettu ihmiseen (vrt. ns. moral sense). Tätä on kuitenkin vaikea
hyväksyä, sillä on vaikea selittää silloin sitä, että jokaisella kulttuurilla (ja jopa jokaisella
yksilöllä) on toisistaan rajustikin poikkeavia moraalikäsityksiä. Tästä hyvänä (ja
klassisena) esimerkkinä on kannibalismi, jota tavataan tänäkin päivänä tiettyjen kansojen
keskuudessa. Karkeistaen voidaan ajatella, että jokainen tabumme on normaalia elämää
jossain maailman kulttuureista. Itse olenkin taipuvainen ajattelemaan moraalin yhteisön
luomaksi fiktioksi, jonka ainoa tarkoitus on mahdollistaa toimiva yhteiselo. Oikeaa ja
väärää ei ole. On vain erilaisia tapoja ratkaista yhteiseloon liittyvät käytännön ongelmat.
Yksilön kannalta moraali tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmiset pystyvät asettumaan toisen
ihmisen asemaan, ja kuvittelemaan, miltä kanssaihmisestä tuntuu kun häntä esimerkiksi
lyödään kirveellä nivusiin. Tätä ihminen ei haluaisi itse kokea, eikä siksi ehkä tee sitä
muillekaan. Moraali on viimekädessä psykologinen, ennen kaikkea empatiaa ja
samaistumista koskeva seikka.

Lopuksi

Yhtä hyvettä olin etsimässä ja kokonainen parvi sinulla oli piilossa! - Sokrates -

Lopuksi on vielä kysyttävä: onko nihilismissä kyse modernista duaalitaudista? Onko kyse
siitä, että arvo eroaa olemisesta, tapahtuma merkityksestä, tekeminen tietämisestä ja
käytäntö teoriasta? Onko pedofilian mieli pedofiliassa? Onko murhan merkitys murhassa
itsessään? “I shot a man in Reno / Just to watch him die”, lauloi countrylegenda Johnny
Cash. Onko miehen ampumisen mieli miehen ampumisessa itsessään? Ne, jotka ovat sitä
mieltä, että elämän merkitys on elämässä itsessään vastaavat kyllä. Jos elämän merkitys
on elämässä itsessään, myös tekojemme merkitys on niissä itsessään, koska myös
tekomme ovat osa elämäämme. Itseasiassa teot muodostavat elämämme, ainakin
eksistentialistisessa mielessä. Tämän vuoksi lause “Elämän merkitys on elämässä
itsessään” tarkoittaa samaa kuin “Elämällä ei ole merkitystä”. Paul Feyerabendin
lausahdusta mukaillen: Kaikki käy! - etiikassakin.

(2006/2007)

Kirjallisuus:
Dawkins, Richard: Jumalharha, Terra Cognita 2007 (kirja)
Enqvist, Kari: Olemisen porteilla, WSOY 1998 (kirja)
Jaspers, Karl: Johdatus filosofiaan, Otava 1970 (kirja)
Ketonen, Oiva: Se pyörii sittenkin: tieteenfilosofian peruskysymyksiä, WSOY 1976 (kirja)
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla, Tammi 2004 (kirja)
Markiisi de Sade: Sodoman 120 päivää, Like 2004 (kirja)
McGrath, Alistair: Ateismin lyhyt historia (kirja)
Määttänen, Pentti: Filosofia - johdatus peruskysymyksiin, Gaudeamus 1995 (kirja)
Nietzsche, Friedrich: Iloinen tiede, Otava 1962 (kirja)
Pernu, Tuomas: “Mieli palautuu aivojen fysiologiaan”, HS 11.10.2005 (artikkeli)
Platon: Teokset II, Otava 1999 (kirja)
Popper, Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia - tieteellisen tiedon kasvu, Gaudeamus 1995 (kirja)
Pyhä Raamattu, Suomen kirkon sisälähetysseura 1984 (kirja)
Sartre, Jean-Paul: Esseitä I, Otava 1965 (kirja)
Vattimo, Gianni: Uskon että uskon, Nemo 1999 (kirja)
Westermarck, Edvard: Kristinusko ja moraali, Otava 1984 (kirja)
von Wright, Georg Henrik: Tiede ja ihmisjärki, Otava 1987 (kirja)