Marx - käytäntö ja teoria

“Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen
muuttaminen.” Tämä Feuerbach-teesien yhdestoista teesi on usein nähty todisteena Karl
Marxin ajattelun filosofianvastaisuudelle. On yleinen virhekäsitys että Marx olisi jotenkin
teorian, filosofisen ajattelun vastainen ja korostanut käytännön toimintaa. Tämä ei
kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa. Marx ei ole pragmaatikko siinä mielessä, että
hänelle totuus ei olisi “muuta kuin ideoiden kaupallista hyödynnettävyyttä” (Ernst
Bloch). Kysymys on pikemminkin teorian ja käytännön erottamattomuudesta. Marxilla
ajattelun teoreettinen osuus tulee aina vastata aistimellista todellisuutta. Tämä vastavuus
näiden kahden tason välillä toteutuu käytännöllis-kumouksellisessa toiminnassa. Marxille
teoria ei ole, eikä voi olla mikään riippumaton näkökulma. Ja varsinkin
yhteiskuntatieteellinen teoria on aina historiallinen, kulloisiinkin yhteiskunnallisiin
suhteisiin kiinnitetty. Marx tulee nähdä radikaalisti immanenttina ajattelijana. Marxille
kaikki on lähtöisin konkreettisesta maailmasta ja sinne palautettavissa. Maailma ei
kahdennu itsevieraantumisessakaan kuten Feuerbach ajatteli. Uskontokin on nähtävä
tiettyjen yhteiskunnallisten suhteiden funktiona, eikä jonkun abstraktin ihmisen taivaalle
heijastettuina toiveina. Uskontokritiikki ei voi koskaan olla tarpeeksi juuriin menevää
puhtaan teoreettis-argumentatiivisella tasolla, vaan siihen tarvitaan käytännöllis-
kumouksellista toimintaa. Tässä kirjoitelmassani tulen tukeutumaan Olli-Pekka Moision
tekstiin “Käytännön teoriasta vai teorian käytännöllisyydestä - Karl Marxin Feuerbach-
teeseistä”.
Feuerbach-teesejä on totuttu lukemaan aritmeettisesti, alkaen ensimmäisestä,
viimeiseen edeten. Tämän lukutavan ongelma on se, että se ei tavoita teesien olennaisesti
filosofista merkitystä ja sisältöä. Ernst Bloch ehdottikin numerojärjestystä noudattavan
lukutavan sijaa filosofista lukutapaa. Bloch jakaa teesit neljään ryhmään:
epistemologiseen (teesit 5, 1 ja 3), antropologis-historialliseen (teesit 4, 6, 7, 9 ja 10),
teorian ja käytännön ryhmään (teesit 2 ja 8), sekä salasanaan (viimeinen, 11. teesi).
Tällaisen lukutavan tarkoitus on tavoittaa Marxin filosofisesti olennaisin oivallus
aistimisesta aistitoimintana. Toisin kuin Feuerbachille, Marxille havainnointi ei ole
passiivista. Feuerbachin materialismi on riittämätön. Aistimisen aktiivisuuden ajatuksessa
Marx tukeutuikin idealismiin, jonka hän näki kehitelleen aistimisen aktiivista puolta,
vaikkakin ainoastaan abstraktissa muodossa. Työ oltiin nähty ainoastaan abstraktissa
muodossa, eikä oltu huomattu työn radikaalisti historiallista luonnetta. Marxille toimiva,
tuottava, työtä tekevä ihminen on kaiken keskiössä. Aistiminenkin on aistimusten
tuottamista. Pelkkä passiivinen aistimusten vastaanottaminen ei riitä kuten materialistit
olivat perinteisesti ajatelleet.
Marxin mukaan maailmaa ei ole ihmiselle valmiiksi annettu, mykkä tosiasioiden
joukko, vaan ihminen muokkaa ja muuttaa maailmaa. Marx puhuukin tosiasioiden sijaan
materiaalista. Materiaali on jotain mistä saadaan aikaan jotain uutta, se tarvitsee subjektin
ollakseen validi. Inhimillisessä todellisuudessa ei ole mitään mikä ei olisi työstettyä.
Siinä missä Feuerbachin materialismi asettaa ihmisen ikään kuin maailman ulkopuolelle
sitä tarkkailemaan, ottamaan vastaan maailmasta tulevia aistinärsykkeitä, Marxille
ihminen on jo maailmassa. Ihminen ensisijaisesti on maailman osa, luonnonolio, joka
toiminnallaan muuttaa muuta maailmaa.
 Marxille ihminen on luonnonolento, osa luontoa. Hän lähteekin rakentamaan
materialismiaan “todellisista yksilöistä”, ei mistään abstraktista yksilöstä, kuten
esimerkiksi Locke, Smith ja Feuerbach lähtivät. “Todellinen yksilö” tarkoittaa tässä
yksilöä, joka on tietyssä suhteessa luontoon. Nämä yksilöt alkavat Marxin mukaan
“kokea erottuvansa eläimistä heti ruvetessaan tuottamaan elämälleen välttämättömiä
tarvikkeita”. Yksilöt “tuottavat” omaa elämäänsä. Tämä on tuotannon lähtökohta. Koko
dialektisen materialismin lähtökohtana on konkreettiset ihmiset luonnollisine,
materiaalisine tarpeineen. Ihmiset tuottavat paitsi paitsi omaa elämäänsä (viljelemällä
maata, metsästämällä, jne.), niin myös ne välineet, joita he käyttävät tuottaessaan
elämäänsä. Nämä tuotantovälineet sekä tuotantotavat puolestaan muokkaavat ihmistä.
“Yksilöt ovat sitä, mitä ovat heidän elintoimintansa. Se, mitä he ovat, käy siis yhteen
heidän tuotantonsa kanssa - niin sen kanssa mitä he tuottavat, kuin myös sen miten he
tuottavat. Yksilöiden tuotannon aineellisista ehdoista riippuu siis, mitä he ovat” (Marx,
“Saksalainen ideologia“). Ihmisten ja asiantilojen välillä vallitsee vastavuoroinen liike.
Se millaiset aineelliset olosuhteet ovat, määrää sen, millainen tietoisuus muodostuu
vallitsevaksi. Luontoa muokatessaan ihminen muokkaa myös omaa luontoaan. Näin käy
siksi että ihminen on jo siksikin, että ihminen on osa sitä maailmaa, jota hän muokkaa.
“Ihminen on siis radikaalia käytäntöä materiaalisen olemisen perustassa, joka taas
määrittää siitä muotoutuvaa tietoisuutta” (Moisio).
Marxille maailma on ennen kaikkea yksi kokonaisuus. Ihminen kaikkine
tekemisineen ja tuotteineen on maailman kokonaisuuden olennaisia piirteitä. Kaikki
lähtee liikkeelle konkreettisesta, todellisesta elämästä. Mitään henkistä, jolla ei olisi
perustaansa konkreettisessa aistimaailmassa ei ole olemassa. Tästä otettakoon
esimerkkinä Marxin uskontokritiikki. Marxin mukaan Feuerbachin uskontokritiikki on
riittämätöntä siitä syystä, että se tekee uskonnosta täysin mielettömän harhan. Marxille
uskonto tietysti on harha, mutta ei suinkaan mieletön, vaan sillä on selkeä
yhteiskunnallinen funktio. Marx sanoikin, että “uskonnollinen kurjuus on yhtäältä
todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan.
Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan
kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.” Uskonnon
funktio on olla eräänlainen hätähuuto, sorretun ihmisryhmän pakokeino todellisuudesta.
”Saksalaisessa ideologiassa” Marx kirjoittaa: ”Aivan päinvastoin kuin
saksalaisessa idealismissa, jossa laskeudutaan taivaasta maahan, me nousemme maasta
taivaaseen, me emme ts. lähde siitä, mitä ihmiset puhuvat, luulevat, kuvittelevat, emmekä
myöskään puhutuista, ajatelluista, luulluista, kuvitelluista ihmisistä tullaksemme sitä
kautta fyysisiin ihmisiin - me lähdemme todella toimivista ihmisistä ja heidän todellisen
elämisensä prosessista ja osoitamme myös tämän elämisprosessin ideologisten
heijastumien ja kaikujen kehityksen. Ihmisen aivoissa syntyvät utukuvatkin ovat heidän
aineellisen, kokeellisesti todettavan ja aineellisista edellytyksistä riippuvaisen
elämisprosessinsa väistämättömiä härmistymiä, sublimaatioita. […] Tajunta ei määrää
elämää, vaan elämä määrää tajunnan.”
Myös muut yhteiskunnan ylärakenteen ilmiöt (ideologia, moraali, laki jne.) ovat
uskonnon ohella yhteiskunnallisten suhteiden ilmausta. Eräässä mielessä kaikki
ylärakenteen ilmiöt palautuvat alarakenteeseen, yhteiskunnallisiin ja tuotannollisiin
suhteisiin. Marxilla uskontokritiikkikin tulee nähdä käytännöllisenä tekona, niiden
yhteiskunnallisten suhteiden kumoamisena, jotka ovat niin epäinhimillisiä ja alistavia,
että tuottavat uskonnon kaltaista kipulääkettä. ”Uskonnon kritiikki päättyy […]
kategoriseen imperatiiviin mullistaa kaikki ne olosuhteet, joissa ihminen on alennettu,
alistettu, hylätty ja halveksittava olio” (Marx). Uskonnon aiheuttama itsevieraantuminen,
jossa maailma kahdentuu kahdeksi maailmaksi: todelliseksi ja kuvitelluksi,
uskonnolliseksi maailmaksi, ei Marxille ole siis pelkästään ihmisten syviä toiveita, kuten
Feuerbach arveli, vaan yhteiskunnallisten suhteiden ilmaus. Feuerbach ei ollut
ymmärtänyt viedä uskontokritiikkiään tarpeeksi pitkälle, vaan oli jäänyt kritiikissään
ideologisen kritiikin tasolle, ja päätynyt olettamaan abstraktin ihmisen.
Marxin ihmiskuva on tuottanut päänvaivaa tutkijoille. Hänen itsensä mukaan
”ihmisolemus ei ole mikään jollekin yksilölle ominainen abstraktio. Todellisuudessa se
on yhteiskunnallisten suhteiden kokonaisuus.” Abstraktin ihmisolemuksen kieltäminen ei
kuitenkaan johtanut ihmisyyden käsitteen normatiivisen puolen hylkäämiseen. Ihmisyys
ei Marxilla ole minkään tietyn yhteiskunnan tuotetta. ”Vanhan materialismin näkökanta
on kansalaisyhteiskunta; uuden materialismin näkökanta on ihmisyhteiskunta eli
yhteiskunnallistunut ihmiskunta”, väittää Marx. Hän ei puhu minkään tietyn
yhteiskunnan jäsenistä, vaan yksittäisistä, konkreettisista ihmisistä. ’Kansalainen’
käsitteenä on jotain abstraktia, jota hän ei voi hyväksyä. Feuerbach on väärässä jo siitäkin
syystä, että tämä näkee ihmisenä ainoastaan ’kansalaisen’; siis kansalaisyhteiskunnan
jäsenen. Feuerbach ei huomaa yhteiskunnan ja historian vaikutusta antropologiassaan. On
olemassa ainoastaan konkreettisia yksilöitä joiden konkreettista suhdetta luontoon meidän
tulisi pohtia.
Marxin ihmiskuvan tulkinta voidaan jakaa kahteen eri tulkinnallisen näkökantaan:
vahvan humanistiseen tulkintaan sekä teoreettiseen antihumanismiin, jonka kuuluisin
edustaja on Louis Althusser. Althusserin mukaan Marxin teoriassa ihminen ei ole subjekti
missään kovin vahvassa mielessä vaan ”ainoastaan yhteiskunnallisten funktioiden
vaihdettavissa oleva toteuttaja”. Subjektius ei Althusserille ole muuta kuin porvarillisten
olosuhteiden tuottama ideologinen illuusio. Tämä on kuitenkin virheellinen näkökanta.
Moision mielestä se ”ilman ihmisluonnon käsitettä se; mistä Marxin
yhteiskuntakritiikissä on loppujen lopuksi kysymys, jää tavoittamattomaksi.”
Ihmisluontoa ei pidä kuitenkaan käsittää missään essentialistisessa mielessä,
ihmisluontokin on historiallisesti muuttuvaa. ”Ihmisen olemus on hänen kykynsä luoda
itseään - hänen ’antropogenesiksensä’ on ainoa ihmisluonto, jonka Marx voi hyväksyä”
(Moisio).
Kolmannessa Feuerbach-teesissään Marx sanoo, että: ”Se materialistinen oppi,
että ihmiset ovat olosuhteiden ja kasvatuksen tuotteita ja siis muuttuneet ihmiset ovat
toisenlaisten olosuhteiden ja muuttuneen kasvatuksen tuotteita, unohtaa, että juuri ihmiset
muuttavat olosuhteita ja että kasvattajien itsensä täytyy tulla kasvatetuksi. […]
Olosuhteiden muuttumisen ja inhimillisen toiminnan samanaikaisuutta voidaan
tarkastella ja se voidaan ymmärtää järjellisesti vain kumouksellisena käytäntönä.” Marx
sallii ihmiselle sopivissa olosuhteissa autonomiaa muokata vallitsevia yhteiskunnallisia
rakenteita. Yhteiskunnalliset struktuurit mahdollistavat subjektin, ja toisaalta subjekti
omalla aktiivisella toiminnallaan muuttaa struktuureja. Tämä muutos on kuitenkin
mahdollista ainoastaan struktuurista käsin. Struktuurit tuottavat itsensä kumoavat
subjektit.
Olennaista Marxin antropologiassa (ja koko hänen ontologiassaan) on mielestäni
se, että Marxille ihmiset eivät ole maailman ulkopuolisia tarkkailijoita, maailmaa ei ole
Marxille kehystetty. Ihminen ei katso maailmaan, vaan pikemminkin on maailmassa.
Ihminen on Marxille aktiivinen toimija, joka muuttaa maailmaa. Feuerbachia hän kritisoi
aistimisen abstrahoinnista. “Feuerbachin ’käsitys’ aistimaailmasta rajoittuu toisaalta tuon
aistimaailman pelkkään tarkasteluun, havainnointiin ja toisaalta pelkkään aistimiseen.
Hän puhuu “‘ihmisestä sinänsä’ eikä ‘todellisesta historiallisesta ihmisestä’ […]
Feuerbach ei näe, että häntä ympäröivä aistimaailma ei ole mikään ikuisuudesta annettu,
aina samanlaisena pysyvä olio, vaan teollisuuden ja yhteiskuntatilan tuote, nimittäin siinä
mielessä, että se on historiallinen tuote” (Marx, “Saksalainen ideologia“).
Marxille materian käsite on ensisijaisesti materiaa, jotain mitä voidaan muokata.
Maailma ei hänelle ole vain mykkä tosiasioiden joukko. Moisio kirjoittaa: “kaikki
normaalin ympäristömme objektit eivät ole missään mielessä puhtaita tosiseikkoja vaan
niitä edeltäneen työprosessin lopputuloksia.” Havainnotkin ovat yhteiskunnallisesti
tuotettuja. Ne ovat ennen kaikkea työstettyjä. Materia tarkoittaa erityisesti materiaalia:
jotain mistä joku/jokin tekee jotain. Maailmaa ei ole meille valmiiksi annettu. Moisio
kirjoittaa: “Materiaalin käsite selvittää meille kaksi seikkaa. Ensinnäkin, semanttisella
tasolla, annettuus ei voisi olla validi, ellei olisi olemassa subjektia, jolla jokin olisi
annettu tai voisi olla annettu. Toisaalta maailmassa ei ole olemassa mitään annettua, joka
ei olisi yhtä lailla työstettyä. Näin ollen kaikki normaalin ympäristömme objektit eivät
ole missään mielessä puhtaita tosiseikkoja vaan niitä edeltäneen työprosessin
lopputuloksia.” Me siis ennen kaikkea tuotamme havaintoja, työstämme niitä, emmekä
vastaanota niitä.
Havainnointi on Marxille yhteiskunnallisesti määräytynyttä. Kuuluisa esimerkki
koskee sahalaitoksen omistajaa ja taiteilijaa, jotka näkevät metsämaiseman. Siinä missä
taiteilija näkee maisemassa esteettisiä arvoja, näkee sahalaitoksen omistaja siinä lähinnä
raaka-ainetta. Luonnontutkija puolestaan näkisi maisemassa kenties erilaisia kasvilajeja.
Työnjako määrittää havaintojemme muodon ja perspektiivin. Koska työnjako määrittää
havaintoa, se myös estää puhtaan totuuden saavuttamisen. Mitään todellisuutta sinänsä ei
Marxin kuvaamassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ole.
Marxille ajattelu ei ole perustavanlaatuisesti kyvytöntä, vaan hän asettaa sen jopa
aistimellisen havainnon yläpuolelle. Ajattelun ei tule kuitenkaan pyri mihinkään yleisiin
totuuksiin, “vaan se pyrkii avaamaan ilmiön välittyneen kontekstin, joka on vielä suljettu
aistimellisuuteen itse tuossa ilmiössä.” (Moisio) Havainnon yhteiskunnallisen
määräytymisen ylittämiseen vaadimme ajattelua, jonka tehtävänä on olla olla kriittistä ja
paljastavaa niin että aistimellisen havainnon yhteiskunnalliset ehdot paljastuvat.
“[A]jattelu on konkreettia, koska se on aina välittynyttä. Ajattelun on kuitenkin palattava
aistimelliseen, jotta se voisi todistaa itsensä kaiken kattavana siinä - todistus voi olla vain
havainnon välittyneisyydessä. Tämä tarkoittaa sitä, että se on puhdasta aistimellisuutta,
joka on teoreettisesti työstetty ja on näin tullut olioksi meille. Aistimellisuus on
teoreettisesti välittynyttä, teoreettisesti saavutettua käytäntöä. Ajattelun funktio on
vahvasti aktiivinen, jopa vahvemmin kuin aistimellisen havainnon” (Moisio)
Marxin epistemologia on usein tulkittu pragmaattisessa valossa. Toisessa
Feuerbach-teesissään Marx väittää toisessa Feuerbach-teesissä, että “kysymys, vastaako
inhimillinen ajattelu esineellistä totuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys.
Ihmisen täytyy todistaa käytännössä ajattelunsa totuudenmukaisuus, ts. todellisuus ja
voima, tämänpuoleisuus. Kiista käytännöstä eristäytyvän ajattelun todellisuudesta tai
epätodellisuudesta on puhtaasti skolastinen kysymys”. Tällainen totuuskäsitys on
äärimmäisen mielenkiintoinen. Tarkoittaako Marx kenties sitä, että kiistely totuuden
käsitteen oikeasta määritelmästä on sekä turhaa että pitkästyttävää, ja että pitäisi
pikemminkin huomata se, kuinka teorioiden totuus ilmenee niiden sovelluksissa?
Esimerkkinä haluan esittää painovoimateorian. Kun ihminen kävi ensi kerran kuussa, oli
tämä matka sinänsä jo todiste painovoimateorian (ja toki myös monen muun teorian)
totuudenmukaisuudesta. Aristoteelisen painovoimateorian pohjalta matka kuuhun tuskin
olisi onnistunut. Tieteen kritiikissä tulee huomioida myös tieteen sovellutukset.
Tieteellisten teorioiden mollaaminen “tarinoiksi”, ja se, että esittää tämän kritiikin
vaikkapa tietokoneella kirjoitetussa artikkelissa tai internet-sivustolla, on jo tilanteena
absurdi. Käyttäähän tiedettä kritisoiva henkilö juuri tieteellisten teorioiden sovellutuksia
hyväkseen kritiikissään. Tieteen kritisoiminen puhtaasti argumentatiiviselta suunnalta on
lähinnä naurettavaa. On lähinnä turhaa lätinää keskustella luonnontieteellisten teorioiden
totuudesta ilman, että huomioon otetaan teorian teknologisia sovellutuksia sekä teorian
konkreettisia vaikutuksia yhteiskunnassa. Yleensä teoriat ja niiden sovellukset onkin
nähty toisistaan irrallisina, vaikka juuri sovellukset pitäisi nähdä totuuden ilmentyminä.
Totuuden korrespondenssiteoria oli Marxille “puhtaasti skolastinen kysymys” jo
pelkästään siitä syystä että ihmiset itse tuottavat todellisuuden ja siten tunnistavat sen.
Ihminen toiminnallaan ylläpitää korrespondenssisuhdetta.
Marxille yhteiskuntateorian totuus mitataan sillä kuinka hyvin se palvelee
inhimillisten kykyjen ja mahdollisuuksien toteutumista sekä inhimillisen yhteiskunnan
rakentumista ja yleisinhimillistä emansipaatiota. Mitään puhtaasti empiiristä
yhteiskuntatiedettä ei yksinkertaisesti voi olla olemassa. Arvovapaa yhteiskuntatiede on
jo ajatuksenakin mahdoton.
John McMurtry on esittänyt että Marxin tiedonmääritelmä menee jotenkin
seuraavasti: “Käsitys, x, on tietoa, jos ja vain jos, käsitystä, x, käytetään maailman
muuttamiseen inhimillisten tarpeiden mukaiseksi.” Tällainen määritelmä on Moision
mukaan ongelmallinen, koska Marx ei käytä toisessa Feuerbach-teesissä kertaakaan
käsitteitä “tieto” tai “määritellä” missään muodossa. Marx ainoastaan rinnastaa ajattelun
totuuden sekä sen todellisuuden ja voiman.
“Aikaisemmassa filosofiassa sekä teknologinen että poliittinen käytäntö nähtiin
teorian sovellutuksina, mutta tätä vastoin Marx näki ne todisteena teorian
konkreettisuudesta. […] Marxin mukaan teoria ja käytäntö häilyvät rajoissaan jatkuvasti.
Ne heilahtelevat toisiinsa niin, että käytäntö edellyttää teoriaa, kuten se itse jatkossa
vapauttaa ja tarvitsee uuden teorian jatkaakseen uuteen käytäntöön” (Moisio, kursivointi
minun).
Itselleni tulee Marxia lukiessa mieleen se, kuinka hänen ajattelussaan voidaan
mielestäni nähdä yhtaikaa sekä yleisinhimillisen emansipaation päämäärä että tiedollinen
täydellistyminen. Kun historiallisen kehityksen päätepisteenä pääsemme irti työnjaosta, ja
ihmisen potentiaaliset kyvyt ja taidot pääsevät toteutumaan vapaasti, irtaudumme
myöskin työnjaon tuottamasta havaintojen näkökulmasidonnaisuudesta, joka ilmenee
edellä mainitussa taitelijaa ja sahanomistajaa koskevassa esimerkissä. Työnjako ei enää
tällöin määrää asemaamme yhteiskunnassa ja voimme vapaasti, kaikki näkökulmat
vapaasti huomioonottaen havainnoida ja tarkkailla maailmaa. Jos Marxille kerran
havainnointikin on tuottava, aktiivinen teko, niin tulisiko ajatella, että ihmisten
potentioiden, lahjojen ja kykyjen, vapauttaminen porvarillisen työn kahleista, vapauttaisi
ihmisen myös havainnoimaan maailmaa vapaasti? Tämä tarkoittaisi ilmeisesti eräänlaista
tiedollisen vapautumisen ja yleisinhimillisen emansipaation välistä jonkinlaista
yhtäläisyyttä. En paneudu aiheeseen sen enempää tässä, mutta esimerkiksi
valistusajattelun ja Marxin filosofian väliset suhteet ovat tästä näkökulmasta äärimmäisen
mielenkiintoisia.
"Kaiken, erittäinkin uudemman filosofian suuri peruskysymys on kysymys
ajattelun suhteesta olemiseen”, kirjoitti Friedrich Engels teoksessaan ”Ludwig Feuerbach
ja klassisen saksalaisen filosofian loppu”. Määrääkö ajattelu olemisen vai oleminen
ajattelun? Vaikka Marx korostaakin olemisen (ja siten toiminnan) ensisijaisuutta
ajatteluun nähden, ei hän kuitenkaan ole kontemplatiivisen filosofian vastustaja.
Filosofialla tulee kuitenkin Marxin mielestä osoittaa käytännöllinen päämäärä. Filosofia
toteutuu vasta proletariaatin kumoamisen jälkeen, eikä proletariaatti voi kumota itseään
ilman filosofian toteutumista. ”Filosofian kumoaminen sen toteuttamisen kautta oli
suunnattu toimiville, käytännön ihmisille. Filosofian toteuttaminen sen kumoamisen
kautta oli suunnattu teoreetikoille” (Moisio).
Mikään lopullinen, totaalinen kumoaminen ei ollut kuitenkaan kyseessä.
Pikemminkin ”kyseessä oli pyrkimys asettaa filosofia uudelle perustalle, jonka
keskeiseksi käsitteeksi nousee muutos. Filosofinen muutos on muutos analysoidun
tilanteen, dialektisen tendenssin, objektiivisten lakien ja todellisen mahdollisuuden
ehtojen mukaisesti. Marx siis nousee kahden filosofian toteutumista ja kumoamista
koskevan aksentin (käytännön ihmiset ja teoreetikot)” (Moisio). Päämäärä joka
filosofialle tulee asettaa on proletariaatin ja siten koko ihmisyyden emansipaatio. Marx
kirjoittikin filosofiaansa tiettyä historiallista liikettä, nimittäin työväenliikettä, varten.
Marxin teorian historiallisuuden vuoksi teoriaa tulee luoda koko ajan uudelleen ja
uudelleen, kuitenkin aina tiettyä käytännöllistä päämäärää silmällä pitäen. Marx
sanookin, että ”filosofia ei voi toteutua ilman proletariaatin kumoamista, proletariaatti ei
voi kumota itseään ilman filosofian toteutumista.”
Yhdestoista Feuerbach-teesi (eli ”salasana”), josta lähdin tässä kirjoitelmassa
liikkeelle, ei siis voi puhua teorian tai kontemplatiivisen filosofian syrjäyttämisestä.
Alkuperäinen saksankielinen lause kuuluu: ”Die Philosophen haben die Welt nur
verschienden interpretiert, es kommt drauf an sie zu verändern.” Kirjaimellisesti ottaen
lauseessa ei esiinny sanaa ’mutta’, eikä se tee minkäänlaista joko-tai-muotoista
rinnastusta käytännön ja teorian välillä. Sana ‘mutta’ on ilmestynyt tekstiin Engelsin
toimittaessa teesejä. Lauseen alkuperäinen sisältö ei siis missään nimessä hyökkää
filosofiaa vastaan. Sen tarkoituksena on vain sanoa että teoria ja käytäntö eivät ole
toistensa vastakohtia. Johtuen jo Marxin filosofian jyrkästi immanentista luonteesta, ovat
teoria ja käytäntö nähtävä saman asian eri puolina. Teorian ja käytännön, ajattelun ja
havainnon välistä dialektiikkaa Marx yrittääkin koko tuotannossaan ajan selvittää.
Marxin filosofian kiinnostavuus on juuri sen dynaamisessa, konkreettisessa ja
kokonaisvaltaisessa tavassa lähestyä maailman ilmiöitä. Teoria ei voi olla mitään ilman,
että sen voima näyttäytyy myös käytännössä; toisaalta käytäntöä ei voi olla ilman teoriaa.
Käytäntö ohjaa teoriaa, joka todistetaan käytännössä. Dialektiikka ei pääty koskaan.

Keijo Lakkala